Korpela Asko 
06 Pienen piirin ympärillä

Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä
Tässä teoksessa ollaan nimensä mukaan 'kadonnutta aikaa' etsimässä, mutta mielestäni esillä on sittenkin aikakoordianaattia enemmän paikkakoordinaatti. Tunnistamme kyllä, ettei aika ole meidän aikamme, vaan jokin muu, ehkä juuri hukassa oleva mennyt aika. Mutta paikkakoordinaatti on koko ajan esillä: pikkukaupungissa eletään, pikkukaupunki on niin pieni, että itseltäni koko ajan on tulossa tekstiin 'kaupungin' asemesta 'kylä'. Mutta ranskalaisessa tekstissä on nimenomaan sana 'ville' (kaupunki) eikä sana 'village' (kylä). Mikä nyt sitten lieneekään näiden ero todellisuudessa. Paikkakunnan pienuus paistaa läpi aivan joka käänteessä. Tietysti tämä huipentuu Léonie tädin ikkunaan, joka on yksi tärkeimpiä 'silmiä' maisemaan. Mutta myös kuvaukset kirkon asemasta paikkakunnan keskipisteenä ja kävelyretkistä ympäristössä korostavat paikkakoordinaatin merkitystä tässä teoksessa. 
 
 

Lauantain kesäaika

Tämän lukujakson alussa on kuvaus perheen lauantaipäivästä. Silloin syödään lounasta tuntia aikaisemmin. Ihan etsimättä tulee mieleen nykyinen kesäaikakäytäntö. Molemmissa tapauksissa ihminen ajautuu illuusionsa valtaan. Vai voidaanko sanoa, että tunnustaa olevansa kellon orja? Päivä pitenee toisesta päästä ja lyhenee vastaavasti toisesta. Sitähän se teki hölmöläisten peittokin, jonka toisesta päästä leikattu palanen ommeltiin toiseen päähän. Mutta eihän ihminen eläkään ainoastaan realiteettien keskellä. Tai sitten voidaan omaksua sekin kanta, että viime kädessä kaikki mitä aisteinkin havaitsemme, on sittenkin vain mielemme kuvaa, eikä tosiolevaista voida erottaa mielikuvasta. Kesäajan ja lauantaipäivän illuusiot ovat yhtä todellisia kuin mikä hyvänsä aistein hahmotettu maailmankuva. Jos me sen mukaan elämme, se on meidän maailmamme, meidän todellisuutemme. Mutta sitten voi käydä myös kuten tässä 'maalaistollojen' törmätessä virkamiehen lounaspöytään: ollaan närkästyneitä puolin ja toisin, joudutaan sovittelemaan. Mutta Proustit nauttivat suuresti alkupäästä pidentyneestä lauantaipäivästä: on niin valoisaa vielä kävelyretkeltä palattuakin! Illuusiolla on arvonsa! 
 
 

Vinteuil ja tytär

Lauantain 'kesäajan' ansiosta tavataan myös herra Vinteuil eli ollaan samaan aikaan liikeellä kuin herra Vinteuil. Tässä onkin kiinnostava käännösongelma. Voisin helposti ratkaista katsomalla suomennoksesta, mutta en välitä niin tehdä, vaan jätän itselleni arvoitukseksi kunnes luen siitä jonkun muun kommentissa tai joku muu kommentoi tätä kohtaa. Ollaan liikkeellä toukokuussa (mois de mai) ja menossa paikkaan nimeltä 'mois de Marie' Miten mahtaa olla käännetty tämä sanaleikki? Toukolaanko ollaan menossa, vai Marilaan? Ei, ei sittenkään olla menossa mihinkään paikkaan vaan 'Marian kuukauteen'. Sillä silloin hän oppi rakastamaan orapihlajaa. 

Herra Vinteuil on eläkkeellä oleva pianonsoiton opettaja, kiinnostava henkilö sinänsä, mutta ehkä vielä kiinnostavampi on hänen tyttärensä. Onko herra Vinteuil vaatimaton vai vain tekovaatimaton? Kun Proust äiteineen tulee käymään, hän asettaa oman sävellyksensä nuotit pianon päälle ottaakseen ne heti vieraiden saavuttua pois sanoen: 'En ymmärrä kuka tämän on tähän pannut. Siihen se ei kuulu.' Herra Vinteuil jumaloi tytärtään, joka ei kuitenkaan olle kovin naisellinen olemukseltaan. Mutta hänen sisällään ikään kuin asuuu toinen, hempeä persoona. 

Kävely pidemmällä reitillä Lauantaisin lounaan jälkeen tehdään pitempi kävelyretki, siis pienen piirin ulkopuolelle saakka, kun aikaa on enemmän. Erityisesti perheen äidille nämä ovat matkoja suureen tuntemattomaan, hän kun jo alussa menettää paikallistajunsa. Pitää ihmeenä että tältä retkeltä ylipäänsä kotiin selviydytään. Isä kuitenkin osaa reitin ja äidin suureksi ihastukseksi tuo perheensä kotiin. Vähän ennen perille pääsyä kysyy: 'Missä olemme?' Äidillä ei aavistustakaan. Parin askelen päässä on kotiportti, se toinen kuin tavallisesti. 'Olet uskomaton!' on äidin kommentti. - Ja sitten käydään taas joukolla tapaamassa Léonie tätiä pienen piirin keskipisteessä. 
 
 

Françoise ja Eulalie

Olisi ihme ellei asia olisi juuri niin kuin se on: Françoisen ja Eulalien välillä on tietty jännite ja mustasukkaisuus. Hehän kilvoittelevat keskenään isäntäväen, erityisesti Léonie tädin suosiosta. Françoisella on puolellaan se etu, että hän asuu perheessä ja laittaa ruuan ja hän on aina läsnä. Mutta myös Eulalie on tärkeä: hän on Léonie tädin tuntosarvi 'suureen maailmaan', ikkunanäkymän ulkopuolelle ja yksi harvoista, jotka osaavat suhtautua tätiin tälle mieluisalla tavalla. Mutta tätikin harjoittaa vanhaa 'hajoita ja hallitse' politiikkaa. Hän uskoo Eulalielle epäilyksensä Françoisen luotettavuudesta. Ehkä hänenkin motiivinsa ovat jossain määrin mustasukkaisuudesta kotoisin. Françoise ei ole vain tädin palveluksessa, vaan koko perheen. Siitä mustasukkaisuus Vastaavasti täti estittää Françoiselle epäilyksiä Eulalien uskollisuudesta, arvioi ehkä portin pian sulkeutuvan Eulalielta. Mutta toisin kuitenkin on: molempia tarvitaan. Taas kiinnostava käännöskohta: miten käännetty kielikuva. Nämä vihastukset 'n'etait qu'un feu de paille' ovat vain 'olkinuotioita' ja pian tukahtuvat polttoaineen puutteeseen. Ihan erityinen keskinäisen kateuden aihe tuntuu olevan, jos 'se toinen' saa syystä tai toisesta ajaa vaunuissa. 
 
 

Legrandin kiehtoo

Toinen puoli lukujaksosta on omistettu herra Legrandinille. Ollaanko hänen kanssaan hyvissä vai huonoissa väleissä? Legrandin päättää siitä oikukkaasti ja ilmaisee päätöksensä tervehtimisen kautta. - Ei liene kovin epätavallinen asia pienellä paikkakunnalla muuallakaan. Itsellänikin on tapana kysäistä 60 vuoden takaisen luokkatoverin vaimolta silloin tällöin 'Ollaanko suutuksissa, kun ei olla aikoihin [= pariin viikkoon] tavattu?' Eipä muuten taideta koskaan olla oltu, paitsi kun luokkatoverini ylioppilaskirjoituksissa… jaa miten se nyt olikaan. Jotain skismaa kyllä oli, mutta siitä on jo melkein 50 vuotta. 

Legrandinin tapaus on selvä ja toistuu, niin että jännite säilyy. Kuten tarinan alusta muistetaan, hän edustaa Pariisia ja kulttuuria ja sen vuoksi on pienellä paikkakunnalla suuri mies. Hänen ystävyytensä on arvokas asia. Legrandin näyttää erityisesti huomanneen Marcelin lahjakkuuden ja osoittaa erityisen huomionsa tähän, pikku poikaan. Kutsuu luokseen päivälliselle, esittelee tälle lukemisen arvoisia kirjoja. Mutta kun herra Legrandinilla on 'parempaa' seuraa, hän tuskin tuntee Proustin perhettä. Perhe joutuu ihmettelemään, että onkohan nyt sopivaa, että Marcel noudattaa päivälliskutsua. Onneksi isoäiti kieltäytyy uskomasta, että herra Legrandin olisi tarkoituksella ollut epäkohtelias ja niin Marcel saa mennä. 

Päivällistä nautitaan kuun valossa Legrandinin terassilla. Isäntä suhtautuu pikku mieheen kuin aikuiseen - vai onko tässä nyt sitten sellainen kohta, joka sopii määritelmään, 'ettei Proust noudata kertomuksessaan kronologista järjestystä'. Voisi siis olla pikku pojan asemesta nuori mies. Musiikkia kuunnellaan. Mitä musiikkia? Kuun valoa ja 'hiljaisuuden huilua'. Marcel kääntää puhetta hieman konkreettisempaan suuntaan ja tiedustelee, tunteeko herra Legrandin Guermantesin hovin väkeä. Mutta herra Legrandin kavahtaa Guermantesin nimen kuullessaan. Taitaa taas olla eräänlainen rivaliteetti ja mustasukkaisuus kysymyksessä. Ei ole halunnut heihin edes tutustua. Legrandin alkaa tässä kohdassa muistuttaa edellisen jakson Blochia, joka ei anna ulkomaailman vaikuttaa itseensä. Bloch on kauhukakara, Legrandin samoin: kauhukakara ja sharmööri. Legrandin haluaa samoin kuin Bloch säilyttää oman itsenäisyytensä eikä halua olla kosketuksessa Guermantesiin. 

On tullut selväksi, että herra Legrandin on snobi. Selvyys vain lisääntyy, kun häneltä toivotaan pientä palvelusta tai ystävyyden osoitusta. Marcel on äitinsä kanssa lähdössä muutamaksi viikoksi Balbeciin, missä tiedetään Legrandinin sisaren asuvan. Toivotaan, että saataisiin hänen osoitteensa ja yhteys häneen paikkakunnalla, missä ei ketään tunneta. Asiaa yritetään selvittää kysymällä, tuntisiko Legrandin ketään Balbecissa maailmanmies kun on. Ei, hän ei tunne ketään. Tai hän tuntee kaikki. Eikä Legrandin myöskään suosittele Balbecia Prousteille, 'Pas de Balbec avant cinquante ans et encore cela depend de l'état du coeur.' - Ei Balbecia ennen kuin on ikää 50 vuotta ja sittenkin riippuu sydämen tilasta.' Äkkipäätös sille keskustelulle kuten aikaisemmin äkkilähtö vierailulta. - On omalaatuinen mies tämä Legrandin.

 

Palautetta 

Pekka Pihlanto: Tosiolevaisuus merkityksinä tajunnassa

Pekka:  Asko: "Mutta eihän ihminen eläkään ainoastaan realiteettien keskellä. Tai sitten voidaan omaksua sekin kanta, että viime kädessä kaikki mitä aisteinkin havaitsemme, on sittenkin vain mielemme kuvaa, eikä tosiolevaista voida erottaa mielikuvasta. Kesäajan ja lauantaipäivän illuusiot ovat yhtä todellisia kuin mikä hyvänsä aistein hahmotettu maailmankuva."

Olen aivan samaa mieltä kuin Asko, että tosiolevaista ei voi erottaa mielikuvasta - ainakaan muutoin kuin periaatteessa: reaalimaailmasta peräisin olevat mielikuvat ovat ehkä intensiivisempiä kuin pelkän kuvittelun synnyttämät. Omaksumani holistinen ihmiskäsitys selittää tämän järkeenkäyvästi. Voimme tietää reaalimaailmasta vain sen, mitä meille siitä subjektiivisesti ilmenee merkityksinä ("mielikuvina")tajunnassamme. Maailmankuvaamme varastoituneet aikaisemmat kokemuksemme värittävät näitä mielikuviamme ja myös ne ovat subjektiivisia merkitysrakenteita. Ei ole siten ihme, että saatamme kokea ja tulkita samatkin reaalimaailman ilmiöt eri tavalla kuin muut. 
 

 

Asko Korpela: Holistinen, jees

Asko: Hieno juttu, kun pystyt sanomaan saman asian holistisen ihmiskuvan näkökulmasta. Esitelmä
 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Asko Korpela



Asko Korpela 20040403 (20040403) o o AJK kotisivu o Proust