|
Jäljet
pelottavat - ja rohkaisevat.
Jäljet pelottavat - ja rohkaisevat. Olen tämän
Proustin ensimmäisen osan lukenut vuonna 1990. En siitä pitänyt
ja varmaan harmistuneena olen antanut arvosanaksi 0 asteikolla 0-3. Vain
hyvin harva kirja on tämän heikoimman arvosanan saanut. Mutta
onpa kuitenkin, jopa Dostojevskin Karamazovin veljekset, jonka sittemmin
olen arvioinut parhaaksi koskaan lukemakseni kirjaksi, jopa 'tarkistuksen'
eli toisen ja kolmannen lukemisen jälkeenkin. Ensimmäiseen nollaan
oli selvät syyt: kiire ja riittämätön venäjän
taito. Olisiko se on tähänkin käypä syy? Tämänkin
luin nimittäin vieraalla kielellä eli ranskaksi. - Tuskinpa kuitenkaan,
sillä siihen mennessä olin suorittanut ranskan approbaturin,
opiskellut Ranskassa ja lukenut jo yli 30 kirjaa ranskaksi. Mutta avautuihan
Joycekin vasta suomeksi luettuna. - Tullaan näkemään, kuinka
asia on. Nytkin aion ranskaksi lukea, kolmannesta jaksosta lähtien,
kunhan saan ranskalaisen käsiini. Täällä Nilsiässä
sitä ei ole.
En nyt ensimmäisen jakson jälkeen riennä
lopullista arvosanaa veikkaamaan, mutta ei missään tapauksessa
nollalta näytä - jos ei kolmoseltakaan. Joycen jälkeen tuntee
totisesti saaneensa koulutusta tähän Proustinkin käyttämään
tajunnanvirtatekstiin. Sitä koulutusta on loppujen lopuksi tullut
monesta muustakin yhteydestä. Äskettäin luin ihan hyvän
unkarilaisen ja paraikaa luettavana oleva toinen Saramagokin osoittautuu
yllättäen tällaiseksi. Ja on sitä vanhempaakin: eikö
vain Hessen Steppenwolf ollut sitä? Niin ja entä Kafkat? En oikein
muista. Sen tapaistahan on Dostojevskillakin, vaikkakin nätisti, loisteliaasti
lauseiksi, joskus tosin pitkiksi, ja paragraafeiksi pätkittynä.
- Ei, Dosto ei sittenkään kuulu tähän kategoriaan.
Dosto ei kiekoile eikä konstaile niin kuin nämä, vaan pysyy
asiassa.
Aivan alku ei tässäkään miellytä,
kun esineet ja asiat menevät sekaisin unen ja valvetilan rajalla.
Mutta sitten alkaa viehättää tunnelma ja perhemiljöö,
vaikka onkin kaukainen ja kovin erilainen kuin omani. Ei kuitenkaan joka
suhteessa. Muistuu lapsuus kolmen sukupolven kodissa mieleen. Vaikkei näin
sivistynyt kotiympäristö ollutkaan, oli kuitenkin isoisää,
isoäitiä, perhepiiriin kuului setiä, tätejä, sisaruksia
ja naapureita. Kanssakäymisessä oli samantapaista intimiteettiä
kuin tässä Proustin kuvauksessa. Nytkin elän kolmen sukupolven
perheyhteisössä, ei tosin asuta yhdessä, mutta ollaan hyvin
tiiviissä kanssakäymisessä. Kuitenkin hyvin kaukana 60 vuoden
takaisesta, joka jotenkin tätä Proustin kuvaamaa muistutti. Proustin
kuvauksen ja oman lapsuuden yhtymäkohdat aiheuttavat lämpimän
läikähdyksen mielessä. Nykyinenkin on hyvin mieluisa perheyhteys,
mutta tuntuu ettei ole mitään yhtymäkohtia Proustiin eikä
juuri omankaan lapsuuden muistoihin.
Ymmärrän niin, että Proust minä
muodossa todella kertoo omasta lapsuudestaan. Vähän hämmentyneenä
totean runsaan tunteilun. Tekisi mieli pitää feminiinisenä,
mutta ei se oikein sitäkään ole. Tässä suukotellaan
ja halaillaan. Sellainen ei lainkaan kuulunut minun lapsuuteeni. Sylissä
kyllä istuttiin. Ja muutenkin suhteet perheessä olivat läheiset
ja lämpimät - siitäkin huolimatta, ettei vitsaakaan säästetty
- tai no 'ei säästetty' - ei jätetty käyttämättä.
Oikeaa ja väärää kyllä opetettiin ja opittiin,
mutta muuten elämä oli äärettömän kaukana
tästä Proustin kulturellista elämästä. Vaikka
eipä kokonaan ilman kosketusta kulttuuriinkaan oltu. Kahdeksanvuotiaana
vietin koko kesän sairaalassa keuhkokuumeessa ja sen jälkitaudeissa.
Silloin luin kunnon kirjoja kuten Gulliverin matkat, Uuden metsän
lapset ym. En tunne eläneeni henkisesti sen köyhempää
elämää kuin mitä Proust tässä kuvaa. Tuntuu,
että perheenjäsenet ja sukulaiset ovat tässä Proustin
kuvauksessa jotenkin särmikkäämpiä ja kulmikkaampia
kuin olivat omani yli puolen vuosisadan päässä takanapäin.
Huomaan ottavani tekstin hyvin henkilökohtaisesti,
melkein meneväni joukkoon mukaan. Pidän sitä myönteisenä
asiana. Onpa mielenkiintoista nähdä tuleeko tämä jatkumaan
vai tuleeko minun ja kirjan väliin etäisyyttä tai kalseutta.
Joycea lukiessani ei lämpimiä ailahduksia kertaakaan tullut mieleen.
|
o AJK kotisivu o Proust