Meri on saita, meri on peto
Tällä kerralla tapaamme Taavetti Lindqvistin, epäonnisen
ja onnettoman, mutta sisukkaan kalastajan. Hänenkin toimintansa liittyy
vähäiseltä osin parkin rakentamiseen. Hän kerää
talvisilta luodoilta katajan runkoja, joista on tarkoitus veistää
vaarnoja: "Astioitansa rakentavat ja vaarnojansa tarvitsevat joka vuosi
--- Parkkialuskin nyt vielä pitäisi rakentaa". Jäällä
hän vetää kelkkaansa kohti pimeää ja kylmää
tupaansa. Taavetti vihaa niin Jumalaa kuin ihmisiäkin. Yksi monista
lapsista hukkui, vaimo Serafiia on kuollut ja muut lapset hyljänneet.
Synkät ajatukset väistyvät hetkeksi kuten Ketoniemen
Riikkaltakin "Merimiehenleskessä". Joskus olivat asiat hyvinkin, mutta
se tuntuu kuin unennäöltä: "Vuodet, rikkaat vuodet, päivät,
kultaiset, onnenrikkaat päivät, oletteko tosiakin?" Pian Taavetin
ajatukset hakeutuvat taas synkkiin uomiin: perheen elatus tuli vuosi vuodelta
yhä raskaammaksi ja epäonni vaivasi: "Meri on saita --- meri
on peto". Nyt vielä vanhuus on voittamassa.
Sitä
ovea hän ei ole enää senjälkeen aukaissut
Riikkalla ei ollut lapsia, mutta Serafiialla ja Taavetilla oli montakin.
Niistä ei ollut kuitenkaan apua, eikä iloa. Tarinan ehkä
traagisin juonne liittyy Taavetin ja eloon jääneistä lapsista
vanhimman, Joosepin väliseen elämänikäiseen riitaan.
Jooseppi hävisi heti rippikouluikään päästyään
rengiksi pitäjälle: "En minä täällä tämän
tuvan marinoita kauemmin kuuntele kuin tarvitsee!" Merille päätyi
Jooseppi, kokkipojaksi, jonka keitoksissa ei ollut kehumista. Häpeäksi
itselleen ja suvulleen hän karkasi Alastalon kapteenin laivasta. Samoin
lähti kotoa ovet paukkuen nuorimmainen, Fliku-Fetu, jonka tapasimme
"Ylistalon tuvassa". Huonosti kasvatettu, nenäkäs poika tämäkin.
Jooseppi yritti meriä koluttuaan ja kotiin palattuaan tehdä
sovintoa isänsä kanssa, mutta liian mahtavat puheet ja alentuva
käytös isää kohtaan saivat tämän ajamaan
hänet ulos ovesta lopullisesti: "Sitä ovea hän ei ole enää
senjälkeen aukaissut."
Mainittujen nuoruuden muistojen lisäksi toinen kevyempi vaihe kertomuksessa
on kuvaus Joosepin touhusta kylillä - tosin tämäkin muistelu
on Taavetille katkeraa. Jooseppi järjesti tanssit Ylistalon tuvassa
ja tarjosi kerran Alastalon kapteenille sikaarin kirkkoveneessä. Tämä
otti sen vastaan letkauttaen: "Jo sulla on pöksyt jaloissa taas" -
viitaten siihen, että hän takavarikoi satamassa Joosepin housut
estääkseen tämän karkaamisen, mutta tämäpä
livisti ilman housuja.
Tiedot kertoivat sittemmin Joosepin hummailevan rajusti jossakin ulkomaan
satamassa. Taavetille, "sille laukkaiselle kitupiikille ja kipistyneelle
silakanpäälle" tulivat uhmakkaat terveiset - Serafiialle sen
sijaan asiallisia terveisiä ja kirjeitäkin joskus. Lopulta tulee
tieto Joosepin hukkumisesta. Serafiia itkee taas silmänsä punaisiksi.
Taavetillakin tuntui "kummallinen paksuus kurkunpäässä,
joka pakotti nielemään tyhjää --- vilkahteli mielessä
taukoomatta paisteisilla rantakivillä juokseva valkohiuksinen poika."
Yksinäinen
elämän ehtoo ja yksinäinen kuolema
Yksinäiseksi teki Taavetti elämänsä: vaimo kuoli vuosi
sitten ja lapset lähtivät pois heti kun pystyivät, mutta
yksinäiseltä hän vaikutti perheen vielä kotona ollessakin.
Taavetti oli luonteeltaan liian tinkimätön ja ylpeä sekä
lopulta vihan täyttämä - hieman samanlaiseksi näytti
Jooseppi tulleen ainakin suhteessaan Taavettiin. Kumpikaan ei kyennyt sovinnon
tekoon. Yksinäinen on Taavetin loppukin. Viimeisillä voimillaan
kelkkaa vetäessään hän uupuu lopullisesti, melkein
päästen muiden auttamatta tavoitteeseensa, rantapuodin lakassa
orsillansa olevaan arkkuun. Valmis arkku oli Kaaskerin Lundströmilläkin.
Herman Melvillen "Valkoisessa valaassa" muuten esiintyi arvoituksellinen
harppuunamies, joka teki itselleen arkun ennustettuaan aivan oikein haaksirikon
tulevan.
Kolmella lähinaapurilla, Taavetilla, Riikkalla ja Kaaskerin Lundgrenilla
näyttää olevan se yhteinen piirre, että murheista ei
vain päästä eroon. Kun "Alastalon salissa" -teoksessa on
optimistinen veto koko ajan ja onnellinen loppu - samoin Ylistalon tuvassakin
- näissä kolmessa katkeraa vanhuutta koskevassa kertomuksessa
toivoa ei juurikaan ole. Mitään muuta ei ole odotettavissa kuin
kaivattu kuolema, ja sen jäällävaeltaja Taavetti sitten
saavuttaakin. Kilven hahmot eivät tunne positiivisen ajattelun keinoja.
Uskonnostakaan ei ole apua - Riikkallahan oli sentään tämä
käytettävissään, Lundströmillä vain viina,
mutta Taavetilla pelkästään viha. |
o AJK kotisivu