Ehdottomasti
nopein triivin nyhtijä pitäjässä
Tapaamme, jos mahdollista, Kaaskerin Lundströmiäkin säälittävämmän
pitäjän pienemmän, merimiehenlesken, Ketoniemen Riikkan.
Hän istuu triiviä nyhtimässä - "Ehdottomasti nopein
triivin nyhtijä pitäjässä" - ja muistelee kolmekymmentä
vuotta sitten hukkunutta aviomiestään Kustaata, joka onnettomuudekseen
oli mukana Lundströmin aiheuttamassa haaksirikossa. Nämä
hahmot tarjoavat kääntöpuolen sille optimistiselle yrittäjyyden
hengelle, joka vallitsee "Alastalon salissa"-romaanissa. Todella B-luokan
kansalaisia, joiden kohdalla yrittämisen riski on toteutunut henkilökohtaisella
tasolla.
Riikkan mieleen palaa se traaginen hetki, jolloin hän kuuli kirkkoherralta
onnettomuudesta. Saman tyyppistä menneen onnettomuuden murehtimista
kuin Lundströmillä. Kun Lundström jossittelee, miten hänellä
olisi voinut olla maallista hyvää ilman onnettomuutta, Riikka
haikailee - paitsi Kustaata - myös sitä, miten oma lapsi tai
lapsiparvi olisi tuonut iloa ja vaihtelua pirttiin sekä elämään.
Ei olisi ehkä Kustaakaan enää uskonut itseänsä
petollisille vesille ja kallistanut korvaansa meren viekkaille äänille,
jos olisi ollut palleroinen hypitettävänä isän polvella,
tuumii Riikka. Tämän syytöksen lapsettomuudesta on sanoiksi
pukenut armoton Lovisakin, ja Riikka myöntää sen itsekseen
todeksi. Syyllisyys painaa siis Riikkaakin.
Merimiehen
polte merelle ja lesken sinne "kussa Kustaa lienee"
Yllättäen päästään tässäkin novellissa
lukemaan hieman meriasioista, kun Riikka muistelee Kustaan kertomia Kaaskerin
Lundströmin houkuttelevia puheita siitä, minkälaista on
olla laivalla ja miten vaikeaa merimiehen on parin viikon kotona oleskelun
jälkeen enää oloutua tylsään maaelämään.
Levottomuus herää ja veri vetää merelle. Tuskinpa tätä
poltetta olisivat jaloissa pyörivät lapsetkaan pystyneet torjumaan.
Traagista on, että Kustaa kehui Lundströmiä, oman tulevan
tuhonsa aiheuttajaa: "Sen miehen kuutossa on merimies yhtä hyvässä
turvassa veden vaaroilta kuin … hiilustalla kärisevä silakan
poika kylmän kynsiltä!". Taisi Kustaa itse joutua silakan pojan
asemaan ja kärventyä.
Riikka-parka puhuu Kustaan puolesta Jumalalle. Ei Kustaa niin jumalaton
loppujen lopuksi ollut, vaikka tämän puheet olivatkin joskus
sen suuntaisia. Loppujen lopuksi Riikka elää kuin varjo Kustaata
muistellen ja kaipuu on kova sinne, "kussa Kustaa lienee".
Aika ei paranna haavoja
Äkkiä positiivinen vire voittaa hetkeksi toivottomuuden - onhan
Lundströmillä vielä huonommin, kun kukaan ei ole häntä
siellä jossakin odottamassa. Riikka tuntee jopa pientä tyytyväisyyttä
työstään sillä hänen triivejään on kehuttu.
Samalla ajatus lentää triivityön vastuullisuuteen. Laadukas
triivi pitää meren loitolla lankkujen saumoista. Kauheaa olisi
jos Wesander pääsisi taivaassa Kustaalle näyttämään
mahdollisesti Riikkan nyppimiä huonoja triivejä, jotka olivat
saaneet laivan vuotamaan ja tuhoon. Riikkan suorastaan intoutuu moitiskelemaan
Wesanderin tapaista juoruilijaa: "Kaikenkaltaiset taivaaseen päästetäänkin,
kun tuommoinen Wesanderkin".
Lopuksi kuitenkin Riikka palaa taas elämänsä toivottomuuteen
ja tyhjyyteen. Jumala ei vain tunnu häntä kuulevan: "Jumala!
Kuule ääni nyyhkyvä, näe sormet ristihin rutistuneet
tunne viilto sydämen hykertyvän … niin virun minä kipujeni
kiemuroissa!" Kuin runoa.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Näin ei kuitenkaan tunnu
olevan sen paremmin Riikkan kuin Kaaskerin Lundströmin kohdalla -
kolmekymmentä vuotta ei ole vielä parantanut. |
o AJK kotisivu