("Kaaskerin Lundström")
Pukkila taas vauhdissa
ja riitelemässä
Jälleen palataan merenhenkisiin asioihin hieman samaan tapaan kuin
"Alastalon salissa"- teoksessa. Pukkila kertoo kahvipunssin ääressä
murheitaan Lahdenperälle. Novellin nimihenkilö on virkaheitto
kapteeni, joka rysäytti juovuspäissään aluksensa karille
kolmekymmentä vuotta sitten, ja joutui jättämään
merihommat sekä siirtymään merioppia jakamaan pitäjän
nuorille vilja- ja viinapalkalla. Siinä opittiin navigatsuunien lisäksi
"kirjanpidonkin juonet ja debetin ja kreditin kettumaiset kolumnit."
Pukkilan murheena on (taas) poika Evald, jota Lundström, "kärtty
vanha raato", oli nöyryyttänyt opetustilanteessa. Pukkilan kiusana
on jälleen myös Janne Pihlmaniksi kutsuttu Jata-Fiinan poika
(Pukkilan omaa tekoa muuten), joka osoittautuu Evaldia ja muitakin lahjakkaammaksi
laskijaksi ja engelskan taitajaksi - "Lundströmin mukaan: "Terävä
pää, leikkaa laskuun kuin lasimestarin timanttikantti rahisevaan
ruutuun.". Pukkila joutuu taas konfliktiin - nyt Lundströmin kanssa.
Pukkila ottaa poikansa pois Lundströmin koulusta ja aikoo lähettää
hänet Turkuun merioppiin. Lundströmiä harmittaa erityisesti
se, että hänen jyvä- ja viinapalkkansa näin pieneni.
Lundströmin harmin närä tulee Pukkilan tietoon kun sen
aiheuttaman marinan kertoo sanatarkasti Aatu "liukaspäinen poika,
niinkuin koko Heisalan sukukin". Pukkila välittää tiedon
Lahdenperälle (ja lukijalle).
Lundstömin
surutyötä: itseinhosta itsekehuun
Lundstömin puheissa tulee esiin katkeruus haaksirikosta, josta vain
hän ja kokki pelastuivat. Kunniallisempaa olisi ollut mennä laivansa
mukana. Välillä taas moititaan Turun herraskaista koulutusta,
johon Evald lähetetään, ja kehutaan omaa opetusta. Lundströmin
opeilla Alastalo ja Pukkilakin ovat rahansa meriltä lypsäneet.
Sen Pukkila omassa monologissaan myöntääkin.
Lundström osaa toisaalta kääntää onnettomuutensa
opetukseksi nuorisolle: "Minä ymmärrän opettaa, mitä
kapteenin pitää tietämän, ettei hän laivaansa
mäkeen seilaa!". Varoittaapa hän oppilaitaan viinan kiroistakin,
joihin hän on itse langennut: "Ja ainakaan aritmetiikassa ei merimies
saa falskata, sillä silloin hylkää merimiehen pian Jumalakin
ja jäljelle jää hänelle kouriin kukaties vain viina
yksin!" Sen verran ryhtiä Lundströmillä vielä on, että
yhtenäkään yönä kello kahdentoista ja neljän
välillä hän ei maista viinan tippaa. Tämä oli
se kohtalokas vahtivuoro, jonka aikana hänen olisi pitänyt pysyä
selvänä ja valppaana.
Lundströmin saarna kiertää itseinhosta itsekehuun. Hän
katsoo olevansa hyvä merenkulun aritmetiikan opettaja ja ilmeisesti
sitä onkin, ja hänellä on myös laaja merikokemus takanaan.
Eräs hänen elämänsä huippukohta taisi sattua kuitenkin
kuivalla maalla piispankeräjillä kun Turun tuomiorovasti kysyi:
"Tietääkös ukko sanoa, mikä on kolmiykseys?". Selkeästi
ja tarkasti ja paremmin kuin Athanasius, Kaaskerin aritmeetikko vastasi:
"Kuutio!" Kaikesta tästä huolimatta haaksirikon surutyö
on edelleen kesken ja näyttää jatkuvan koko elämän
ajan.
"Kapteenin minä sinusta
värkkään"
Lundström saa lahjakkaasta oppilaastaan lohtua itselleenkin. Jannesta
tehdään kapteenia. "Kapteenin minä sinusta värkkään
ja hyvän kapteenin värkkäänkin." Kapteenin on osattava
laskea: "…eikä siitä miehestä kapteeniksi, jonka päässä
ei numero sikiä: semmoinen sotkee kurssin jo sileällä paperilla,
saati muljaavalla merellä!"
Lundström tunnustaa oppilailleen, että hänellä on
kaksi asiaa mielessään, viina ja laskeminen. Laskeminen voi kohdistua
viinaankin: sen avulla tietää, miten suuria kulauksia pullosta
voi ottaa, että se riittää koko viikoksi. Kuka se olikaan,
joka sanoi, että elämä on matematiikkaa? Tästä
mitättömästä arkipäivän suunnitelmallisuudesta
Lundström saa esimerkin ja kimmokkeen neuvoa oppilaitaan pitemmän
aikavälin ja jopa koko elämän suunnitteluun! "Ottakaa minusta
vaari ja järjestäkää aina asianne edeltäkäsin
… koko elämänne ajaksi…". Lundgrenin marinat muuttuvat komeaksi
elämänviisauden ja järjen ylistykseksi. Asiat on aina hoidettava.
Tosin Lundströmin tuvassa on vain kaksi asiaa hyvin hoidettu - viimeinen
sänky eli ruumisarkku ja viinapullo, joista pölyt ja hämähäkin
seitit pyyhitään säännöllisesti. Vaikka Lundström
on puheittensa mukaan "vanha roska, meren sylkemä kapteenin hylky",
hän sanoo silti olevansa mies paikallaan - samaan tapaan kuin lanta
vainioilla, "höystäessään oppilaittensa soukkien aivokoppien
l aihaa urpasarkaa".
Pukkila liikuttuu,
mutta mikään ei muutu
Aatun puheet saavat Pukkilan liikuttuneeksi: hän kuulee miten pistos
oli Lundströmiin sattunut. Myös kolmas punssikuppi vaikuttaa
asiaan. Viimeisessä luvussa Lundströmin itseinhon ja itsekehun
vuorottelu jatkuu Pukkilan siteeraamana. Lundström puhuu, miten olisi
hänen tilanteensa nyt, jos Gotlannin nokka makaisi sträkkiä
lännempänä. "Lundströmillä olisi sali ja kamari
kaupungissa ja oma fregatti jokaisen valtameren kuljuilla kallistelemassa
…. Pukkilat ja muut tulisivat puhelemaan meriasioista raha-Lundströmin
kanssa."
Samaan nousun ja laskun vuorotteluun Lundströmin monologissa novelli
päättyy. Ei tule merkkiä siitä, että Pukkila peruisi
ajatuksensa ja lähettäisi Evaldin takaisin Kaaskeriin. Mikään
ei tule muuttumaan Kaaskerin tuvassa. Viimeisenä nousee Lundströmin
silmien eteen uppoava alus ja hukkuvien merimiesten tervehdys: "Sinä,
elävä mies, meille kuoleman kylmät portit avoit!". |
o AJK kotisivu