Tässä novellissa näyttäytyy toisenlainen Volter
Kilpi kuin tähän asti käsitellyissä töissä.
Päähenkilö on todellakin ”pitäjän pienempiä”,
ikäytynyt suutari Solenius, samoin muut henkilöt, lähinnä
talon tytär Viikka ja hänen jo edesmennyt sisarensa Aksa (outoja
nimiä muuten – olisiko Viikka = Riikka?). Novelli on paikoin vakava,
sillä kuolema ja vanhuus ovat nyt läsnä toisin kuin ”Alastalossa”
ja ”Ylistalossa”. Vain ”Alastalon” johdantoluvussa, jossa käydään
Kustavin hautausmaalla vanhoja hautakiviä katselemassa, on samaa katoavaisuuden
tuntua kuin tässä. Huumorin suurempaa osuutta jää kaipaamaan
– sitäkin tosin on, mutta vähänlaisesti ja surumielisempää
kuin aikaisemmissa.
Kiirettä ja rauhaa tuvassa
Novellissa tai ainakin sen tapahtumapaikalla on kaksi keskusta, joita luonnehtii
rauha ja kiire. Alastalon tuvassa suutarin nurkassa on rauhallista ja verkkaista.
Kenkiä naputellessaan Soleniuksella on aikaa pohdiskella asioita,
lähiympäristössään unelias kissa ja hiljainen,
pohdiskeleva Viikka. Muualla tuvassa käy hermostunut leipomisen vilske
– varvityömaan miesten tarvitsemia leipiä leivotaan. Samaan puuhaan
oltiin ryhtymässä Ylistalossakin.
Tapahtumat soljuvat lähinnä Soleniuksen ja Viikan ajatuksissa,
osittain näiden välisessä vuoropuhelussakin, mutta myös
kissan ajatuksiin mennään sisään. Kilpi personoi tässäkin
eläimen (kuten ”Ylistalossa” hevoset ja ”Alastalossa” lehmät).
Kilpi menee vielä vieläkin pitemmälle, sillä myös
auringon tanssivat säteet saavat hengen – siitä novellin nimi.
Lisäksi eloon heräävät juuri Aurinkotytin ansiosta
jopa työpöydällä olevat työkalut – kunnialliset
lestit, tai pikemminkin ”vanhat ruojat, syntiset kropatkin” - ja Soleniuksen
haivenet kummallakin puolen päätä, hiusmuori vasemmalla
korvalla ja ukkeli oikealla.
Katkerahko poikamies
lestinsä ääressä
Seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt Solenius muistelee
pienoisella katkeruudella vanhaksi pojaksi jäämistä. Hieman
samanlainen tapaus kuin Härkäniemen kapteeni ”Alastalossa”, mutta
Härkäniemi ei ollut läheskään näin katkera,
vaan pikemminkin tyytyväinen osaansa varsinkin aina silloin, kun huomasi
vaimoväen äksyilyt. Hiusmuori ja ukkeli pannaan muistelemaan
Soleniuksen nuoruuden huumassa tapahtunutta tanssia Riuskas-Hessun häissä.
Tässä on sitä edellä kaipaamaani huumoriakin. Taustalla
on kuitenkin koko ajan Soleniuksen apea tilanne. Hän on jäämässä
jo ammattimiehenäkin jälkeen ajastaan, kun ei ”lähde sormista
väärän lestin kenkä, niinkuin nykyajan turhat vaativat!”
Selvästi sen ajan väliinputoaja.
Enkeli Gabriel
onkin suutari taivaan tuvassa
Novellin keskivaiheilla on Viikan kauniin surullinen muistelus sisarestaan
Aksasta, jonka enkelit talvella hakivat taivaaseen. Aksalla oli jo eläessään
tieto siitä, minkälaista on taivaan iloissa, ja siitä että
hän sinne pian pääsee purjehtimaan. Myös Soleniuksella
oli ahkeran raamatun tutkimisensa tuloksena varma näkemys taivaan
oloista. ”Taivaan tuvassa istuu enkeli Gabriel suutarina, sillä hän
on enkeleistä ensimmäinen!”, opetti Solenius Viikalle. Hän
saa ilmeisesti selviytymistaistelussa tarvitsemaansa lohtua tästä
ammattiylpeyden leimaamasta kuvitelmastaan.
Huomenna on uusi päivä…
Novellin loppu on tasoitteleva ja seesteinen. ”Hymyn palvot tasottuivat
hiljalleen Soleniuksen vanhoilla poskipäillä ja silmänurkkien
hienot kurtut väsyivät naurustansa, kun puheen hurina päälaella
vähävähältä nukkui ja aurinko verkalleen kokosi
hurstiansa pöydältä.” Lukija ajattelee, että huomenna
on uusi päivä ja Aurinkotytti saattaa palata taas, ja kuka tietää
vaikka hiusmuori ja ukkeli pääsevät taas mukavia puhelemaan? |