Kilpi kirkastui 

Tunne on kuin suuren urakan jälkeen. Välillä voimat meinasivat loppua, mutta sisukkuudella pääsin maaliin. Kirjoitin näin ”pöytälaatikkoon” Alastalon salissa –lukupiirin päättyessä kesän korvalla. Samaa voin sanoa nyt Pitäjän pienempien -nettipiirin saadessa saaristosarjan toisen osan loppuun.

Kiinnostukseni Kilven kirjoja kohtaan johtuu paljolti siitä, että elin lapsuuteni Taivassalossa, johon Kustavi kappelina kuului kirjan tapahtuma-aikaan. Alastalon kakkososa oli kirjahyllyssäni jonkin aikaa sivut leikkaamattomina ja lukematta oli Pitäjän pienempiäkin, molemmat alesta hankittuja. Tantun kuvittaman Albatrossin tarinan olin kyllä lukenut, mutta ei se yksinään säväyttänyt. 

Sitten tulivat herrat Ihantola ja Kämärä ja heidän johdollaan luin Alastalon, joka vei heti mukanaan. Kun sitten loppukeväästä pääsin nettiin, lukunautinto vain lisääntyi, kun sai lukea monenlaista kommenttia ja tietoa kirjan vaiheilta. Itsekin ehdottelin jatkoksi näiden novellien lukemista. Ja nyt sitten pääsemme helmikuussa Kirkolle. Taitaapa tulla todennetuksi teesi, antiteesi ja synteesi. Kohtahan näemme. 
 

Kotiseutueepos 

Saaristosarja on siis minulle kotiseutueepos. Aikakausi ja ihmiset tulevat lähelle, kun he elävät tutuissa paikoissa. Taivassalolaisiakin nimiä vilisee paljon: Onnikmaa, Lahdenperä, Urkola, herras-Heikkilä ja Ketarsalmen Hyrklä. Koulutieni kulki Ketarsalmen ohi, Hyrklää en tiedä, mutta Hylkilä oli kotini naapurikylä. 

Kirjat kuvaavat hyvin havainnollisesti lähihistoriaa, sitä arkea missä maalaisväestö eli. Vaikka olen maakrapu ja isän puolelta kolme vuosisataa talonpoikia ja renkejä, ovat saariston ihmisen askareet tuttuja. Vielä sotien jälkeen kalastus oli merkittävä tulonlähde. Retarit ovat sitten asia erikseen. He jatkoivat sitä merenkulkua, jolla on juurensa 1500-luvulle, jolloin vakkasuomalaiset veivät puuastioitaan Itämeren satamiin. Vakoista nimensä saanut pienoismaakunta eli suuruudenaikaansa purjelaivojen aikana. Meri merkitsee Kustaville paljon, siellä on yli 2000 saarta ja rantaviivaakin 1150 kilometriä. 

Kaunokirjallisuus parhaimmillaan innostaa hakemaan myös faktatietoa. Sattumoisin löysin uudelleen Akseli Kajantolan Aikain takaa, jossa on taattojen tietoja ja tarinoita entisajan elämästä. Kirjassa kerrotaan Vakka-Suomeen kuuluvan Pyhärannan seudun tapahtumista juuri 1860-luvun paikkeilla. Kirjoittaja toteaa, että rannikkoseutu omaksui ensinnä uutuudet. Eurooppaan meno ei ollut mitenkään poikkeuksellista, vaan oli jatkunut vuosisatoja. 
 

Nousukausi 

Äsken lukemaamme kirjaan viitaten poimin joitakin tietoja tästä Aikain takaa –historiikista. Hamppua viljeltiin vähän köysitarpeeksi ja kalanpyydyksiin. Riveämistä (tilkkimistä) varten katkottiin hyljättyä tervaköyttä 10-20 sm pituisiin paloihin, joista kuumaan veteen kastamalla ja kirvoittamalla mummot ja vaarit talvin nyhtivät rohdinmaista ”triiviainetta”. Syysvehnää kasvatettiin joissakin taloissa vähän. Kevätvehnä tuli käyttöön itsenäisyyden alussa. Piipputupakkaa poltettiin paljon ja syljeskeltiin lattialle. Sanomalehti tuli vain pappilaan. Vuonna 1866 kiellettiin kotipoltto. Vuodet 1865-67 olivat katovuosia, joiden seurauksena ihmisiä kuoli paljon nälkään ja tauteihin. Olen nähnyt Pyhärannan kirkonkirjoista, miten eräät kylät menettivät valtaosan väestään näinä aikoina. 

Saaristosarjan kuvaus ajoittuu siten näihin hyviin vuosiin. Autonomian aikahan oli maallemme pääosin suotuisan kehityksen aikaa. Talouselämä alkoi kukoistaa monilla aloilla.
 

Kieli  - kirjailijan työkalu 

Viimeksi sitten kaikkein viehättävin alue eli Kilven kieli. Saavuttamatta aiottua kielikuvaa haluaisin sanoa, että kirjailijalla on longituudien loimina rakkaus kotiseutuun ja sen ihmisiin sekä lapsuudenmuistot ja latituudien kudelankoina oma oppineisuus, kielen kokeilu ja maailmankirjallisuuden tuntemus. Omaperäinen kieli tuottaa varmasti jatkossakin tutkimuksia. Siinä on niin monia elementtejä, eikä vakkasuomalainen voi sitä omia itselleen kuuluvaksi, vaikka elämmekin lounaismurteiden pohjoisalueella, joka ulottuu Luvialta Rymättylään. Jänskät sanat palvelee varmaan niitä lukijoita, jotka asuvat itäisessä Suomessa. 

Pahasti meni Mika Waltari sanomaan, että romaanilla (Alastalo), jonka ehkä parikymmentä henkilöä jaksaa kahlata lävitse, ei voi olla elämisen oikeutta nykyaikana. Tuomittiinhan Kivikin aikoinaan.

Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä ovat erilaisia teoksia. Kirjailija on tehnyt ne rinnakkain. Saaristosarjan voisi mielestäni aloittaa Pitäjän pienempien Ylistalon tuvasta, jatkaa sitten Alastalon saliin ja viimeksi lukea neljä novellia, joissa mennään perimmäisten kysymysten äärelle. Ensiksi olisi helpompi tutustua humoristiin, ja tottua polveilevaan ajatuskulkuun ja sanan kiemuroihin ja sitten ihailla saman tekijän syvämietteisiä, uskonnollisia pohdintoja.

Aionkin sulatella kirjojen antia vuodenvaihteen ja lukaista välipalaksi Parsifalin ennen kuin tartumme uudella innolla Kirkolle-kirjaan. 

P.S. Näiden sivujen lukijoille tiedoksi, että kirjoitimme ”juttumme” lukemisen etenemisen tahdissa. Ne eivät ole tavanomaisen kritiikin tapaan tehty koko kirjan lukemisen jälkeen. 

Pirkko Perävainio 

Asko Korpela 20001209 (20001209) o o AJK kotisivu