Pitäjän pienimpiä
Lukemamme teoksen nimessä oleva ”pienempiä” vaatii tietysti vertailukohteen.
Selväksi onkin käynyt, että ne suuremmat ovat Alastalon
parkkikokouksen kapteeni-isäntiä. Ylistalon heitä pienemmät
ovat isäntä-Esaa lukuun ottamatta merimiessäätyä.
Esankin isännyyden yllä tuntuu leijuvan tulevan putoamisen uhka.
Hän on toistaiseksi isäntä ja sitäkin vain vaimonsa
uutteruuden vuoksi.
Aurinkotytin tanssi puolestaan voisi olla nimeltään yhtä
hyvin ”Pitäjän pienimpiä”. Novellissa käydään
läpi reppanan suutarin mietteet ja muistelot, potkitun kissan ajatukset
ja totisen pikkutytön Viikkan suru hänen ajatellessaan kuollutta
sisartaan. Novellissa ei ole mitään suuria pyrkimyksiä kuten
Alastalossa eikä mitään suuria puheita kuten Ylistalossa.
Elämän haaveet ovat auringon häivähdyksiä tuvan
esineissä. Valo tanssii hetken, katoaa sitten. Oikeassa elämässä
on etusijalla alakuloisuus ja menetykset –eikä paljoa menetettävää
ole edes saavutettu.
Kilpi ei ole realisti
Realismin hylkääminen oli Kilvellä selkeä taiteellinen
valinta. Hän kirjoitti Vilho Suomelle:
”Taide on aina transskribointia…Kukaan mustasukkainen vaimonsa murhaaja
ei ole koskaan aktuksensa hetkellä puhunut Othellon sanoin. Mutta
siitä huolimatta on Shakespeare sanojen henkeen puhaltanut sen myrskyn,
joka riehuu kenen hyvänsä Othellon mielessä…Minun osani
on yrittää trasskriboida ihmismielen sisäisiä ailahduksia
ja miellekomplekseja niiksi ketjuiksi, joita sana ajatuksen vehikelillä
saattaa rakennella. Mitään luonnollista todenmukaisuutta en tavottele…”
(Kirjeitä s. 60).
Kilven taiteilijanäkemyksen valossa ei olekaan mitään
kummallista siinä, että kissa ajattelee ja auringon säteet
ovat tyttö. Kaljuuntuneen suutarin jäljellä olevat hiustupsutkin
voivat jutella keskenään. Todellisessa elämässä
pienet lapset eivät myöskään puhu niin kirjanoppineesti
artikuloiden kuin novellissa.
Todellisuutta ei pidä jäljentää, vaan se pitää
tulkita. Sanakirjani suomentaa transskriboida-sanan näin: ”kirjoituksen
siirtäminen toisen kielen kirjaimistoon; sävellyksen sovittaminen
toisille soittimille, kuin mille se alkuaan oli sävelletty”. Taiteilija
siis tekee Kilven mukaan aina muunnoksen todellisuudesta.
Niin syvältä, syvältä
sattuu
Kilpi on tuntenut hyvin syvästi pikkulapsen kuoleman. Hän nostaa
asian esiin jo Alastalon salin johdantoluvussa kirjoittamalla näin:
”Yht’äkkiä huomaan istuvani oman, ammoin haudan poveen kätketyn
pienen veljeni sammaltuneella, mullan umpeen painuneella paadella. Samassa
viiltää rintaani vuosikymmenien takaa viisivuotiaan ensimmäinen
pakahduttava tuskan kysymys: suulleni murtuneena, hyrskyvät kasvot
likistettyinä kovaan lattiaan, korvissa vielä selittämättömänä
kaikumassa kivikova sanoma, soperran elämään jääneen
hillittömässä kivussa ja tiedottomassa itsekkyydessä
lapsen avuttoman vaikerruksen ja elämänsyytöksen: Väinö,
paha Väinö, mitä varten sinä kuolit, meiltä jäi
niin monta leikkiä leikkimättä!” (Alastalon salissa, 9).
Aurinkotytin tanssissa kirjailija tekee samasta aiheesta kokonaisen
luvun. Nyt kahden pienen pojan tilalla on kaksi pientä tyttöä.
Elämään jääneen itku on yhtä lohduton:
”-Paha, paha Aksa, miksi lähditkin luotani ja jätit minut
yksin paijuinemme! Hyrskähti surun järjetön syytös
vereksellä voimalla taaskin Viikkan orvosta sydämestä,…”
(s. 207).
Sydämeni laulu kuuluu
taustalla
Kilven tuotannossa ei liene toista tekstiä, jossa hänen suuren
oppi-isänsä Aleksis Kiven vaikutus kuuluisi yhtä selvänä
kuin tässä novellissa. Kiven ääni nimenomaan kuuluu.
Tässä kuuluu Seunalan Annan ”Sydämeni laulu”, kuuluu ”Kaukametsä”
ja kuuluu ”Onnelliset”. Verrataanpa muutamaa näytettä.
”Sinnepä lapseni saatan”
Kivi: ”Ah! Tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija
täällä on vaipunut merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni,
mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täällä purjehtia
rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi
valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartanon
tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan
kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.”
(Seitsemän veljestä 1989, 337).
Kilpi: ”Kun laiva vihdoin valkean selän ylitse keinuen ilmestyy
salmen suuhun tuossa paisuneissa purjeissaan paratiisin tuoksuva tuuli,
ja keulan edessä paratiisin vesien helminen hyrske, humahtavat linnan
hohtavat akkunat kuin käskystä auki, jokaisesta akkunasta kirpoo
ilmaan enkeli valkein levitetyin siivin, linna peittyy tuokioksi valkeaan
vilskuvaan pyrypilveen, kuin kirkkaat siipiparit iloisesti havisevat, haukkaavat
ilmaa, lyövät ja läiskyvät, kunnes vilinöivä
parvi on järjestyksessä ja kevyt lento ui levollisesti latvojen
ylitse kuin ilmojen sineen kurottuva, tuulen hengen kantama ja levittämä
hurstiliina…
…Tule sinäkin myöhemmin sinne, sitten kun olet elänyt,
nouki omenat elämänpuusta, ne omenat, joista minä näen
vain valkeat kukkaset, niin tiedät sitte, kun olemme yhdessä
sisarina puhtain sydämin taivaassa…Sinun on helppoa se taivaassa kertoa,
siellä ei puhuta huulten hitailla äänillä, vaan silmän
ainoa katse ilmoittaa siellä silmän katseelle koko sydämen
ja salattu elämä on avoinna kuin taivaan piirin pilvetön,
syvyyksiinsä kätkeytyvä kirkkaus…
-Tuommoisia oli Aksa nähnyt kirkastetuin silmin ja noin hän
oli puhellut äänen alla kuin virsien humina!” (s. 206, 7).
Aksa näkee kirkastetuin silmin paikan, joka on lapselle parempi
kuin kavala maailma. Täsmälleen samanlainen eteerinen hahmo on
Kiven Seunalan Anna: ”Siinä hän istui, ja poski, päivän
polttama, painui vasten uneliaan lapsen ohausta, mutta siniset silmät
ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja rauhasta välähteli
otsa. ” (Kivi, 338). Seunalan Annan itkussakin parahtaa samaa lohduttomuus
kuin Viikkan itkussa: ”Kerkeästi kääntyi vaimo hänen
puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen
rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun.” (Kivi, 338).
Seunalan Anna laulaa sydämensä laulun. Kirjailija vihjaa hyvin
vähäeleisesti, että siihen sisältyy kaikki, mitä
äiti kokee lastaan kohtaan. Myös Aksalle pelkkä yksi katse
ilmoittaa koko sydämen ja avaa salatun elämän. Molemmat
kirjailijat puhuvat syvintään vaikenemalla tai sanomalla vain
hyvin vähän.
”Nähnyt olen taivaan maan”
Kiven Kaukametsä-runossa on lapsen ja äidin dialogi, jossa nämä
keskustelevat, millainen on taivaan maa. Aurinkotytin tanssissa Aksan ja
Viikkan dialogin aihe on sama ja jopa monet kielikuvat muistuttavat selvästi
Kiven runon kielikuvia.
Kivi: ”Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.”
Kilpi: ”Minä olen katsonut rantakarkun päästä ja
osaan tien: Kuttukarin takana on taivas auki ja meri heiluu siltana sinne
asti.”
Molempien kirjailijoiden lapsi on nähnyt etäisyydessä
taivaan. Kiven taivaaseen johtaa ”kultasannotettu tie”, Kilven taivaaseen
”meri heiluu siltana sinne asti”.
Kivi: ”Missä näit sä autuaitten mailman?
Sano, kulta-omenain.”
Kilpi: ”Minkälainen mahtoi olla taivaan maa, meren porttien takana,
jossa Aksa nyt leikki enkelien kanssa?”
Molemmat esittävät kipeitä kysymyksiä: missä
näit?, millainen on taivas?. Kummallekin lapsen taivas on hyvin kaunis
ja se on autuaitten asuinsija.
Kivi: ”Ei, mun lapsein; sineydes’ ylhääll’
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell’ on istuin Jumalan.”
Kilpi: ”Taivaassa on kaikki sinistä, etkä sinä taivasta
ole katsellut, mitä syvemmälle näkee, sitä sinisempää!
–Ja taivaassa on kaikki siivitettyä, sillat ja rannat…Ei maan päällä
noin kirkasta ja korkeata linnaa ole!”
Molempien taivas on sininen, siellä on loistoa ja kimmellystä,
korkeutta ja keveyttä.
Kivi: ”Lausui loistavalla katsannolla.”
Kilpi: ”Hän tiesi asiat paremmin ja lempeisiin silmiin oli lentänyt
loiste.”
Molemmilla on loistava katse, kun tieto taivaasta tuo onnellisen mielen.
|
o AJK kotisivu