9 Viimeinen taakka jää hankeen 

Volter Kilpi: JÄÄLLÄVAELTAJA

1. Kirjallisia kommentteja 

Vanhus, ikä yli 80 v, vetää pitkän talvisen päivän kelkkaa keräten saarista katajia veistotarpeiksi ja yrittäen sitten jaksaa kuormansa kanssa kotiin asti. Ei jaksa, kelkka on pakko jättää vähän ennen määränpäätä. Ilman kelkkaa vanhus pääsee juuri ja juuri kotimökilleen saakka ja tavoittelee ruumisarkkua, johon asettautuisi. Kalkkiviivoilla voimat lopullisesti loppuvat ja muiden on hänet arkkuun asetettava. 

Kilpimäiseen tapaan tähän kehyskertomukseen liitetään vanhuksen koko elämä. Käydään läpi nuoren perheen onni, arjen kuluttavuus, elämän painon kasvaminen ja katkeruuden lisääntyminen. Lopulta ihminen on täydellisen yksin. Ainoa toive on saada itsensä arkkuun ilman muiden apua. Sekään toive ei toteudu. Kaikki on turhaa. 
 

Jumala on kuollut 

Muistankohan oikein, että tuo väliotsikon sanonta oli eksistentialismin filosofin Heideggerin tunnuslause. Ainakin on selvää, että tässä novellissa on hyvin vahva eksistenssifilosofinen lataus. Ihminen kamppailee olemassaolonsa tarkoituksen kanssa hyytävän jäisessä (novellissa se ei ole edes kuvaannollista) maailmassa. Mitään lohtua ei löydy mistään, vaan ihminen on täydellisen yksin kohtalonsa kanssa. Näin sen novellin päähenkilö sanoo: 
"Jumala on väärässä minua vastaan! Ihmiset ovat väärässä minua vastaan! Koko elämä ja omat elämäni päivät ovat minua vastaan. Minä vihaan Jumalaa, joka hallitsee väärin ja on luonut minut ja jättänyt minut minun kovan yksinäisyyteni kouriin. Minä vihaan ihmisiä, joilla kaikilla on vaimonsa ja lapsensa ja lämpimät tupansa. Oman itseni varjoa hangen kylmillä vierilläni minä vihaan, koska se on niin kuin minä ja hoippuu niin kuin minäkin horjun. Olisi Suuri Lautamies ja Suuri Tuomari, niin Jumalan ja ihmiset ja koko elämän minä haastaisin keräjille, Jaakopin Jumala ja Jobin Jumala, oletko missään?" (s. 282-3). 
Missä olet Jumala? Pitäjän pienempien kolme viimeistä novellia ovat kaikki hyvin synkkiä, perimmäisten kysymysten, elämän tuskan ja elämän tarkoituksen pohtimiseen haastavia. Kilpi kirjoitti tästä esksistentiaalifilosofisesta aiheesta aiemmin mainitsemani kirjankin eli "Suljetuilla porteilla". Hän on itse sanonut, että siinä kirjassa on paljon samaa kuin näissä novelleissa. Suljettujen porttien kieli etääntyi kaikkein kauimmaksi niin sanotusta normaalikielestä ja on sanottu, että lukijoillekin kirjan portit pysyivät suljettuina - ehkä joitakin harvoja herkkävaistoisia lukuunottamatta.
 

Se on täytetty 

Kilpi on sanonut yhdeksi vaikuttajakseen pessimismin filosofin Arthur Schopenhauerin. Pessimisti ei paljon lohtua löydä mistään. Ehkä sitä vähän kuitenkin sisältyy luopumiseen. Vanhus on ikään kuin helpottunut, kun kelkka ei enää suostukaan liikkumaan, vaikka kuinka yrittäisi:

"Ja miksei olisi kelkalla lupa jäädä tähän, johon se itse tahtoi, koska se jo seuraavalla jalansiirtämällä varmasti jäisi siihen, johon sen vielä väkivoimin kiskoisi? Mitä varten minä enää tahdon mitään siirtää maailmassa?" (s. 303).

Kaikesta huolimatta Kilpi henkisessä testamentissaan eli "Suljetuilla porteilla" -kirjassaan kuitenkin puhuu "aniarmollisesta Jumalasta". Liekö se Jumalan "aniarmoa", että armahtaa myös uskonsa menettänyttä, häntä, joka on täydellisen yksin?

"Tarvitseeko minun syyttää itseäni itseni edessä siitä, että olisin ennen aikojansa helpannut elämän köyden kiskomisesta?" (s. 303). Ei siis ole ketään muuta kuin oma itsensä, jolle tiliä tekisi.

Suljetuilla porteilla päättyy näin: 
"Suljettua porttipienaa verikäsin nystyröin: 
Jumalanko aniarmo portin pienat avannee?" 
(Kirjeitä, 112).

Viimeistä porttia hapuilee tuossa selvästikin Taavetti Lindqvist, josta novellissa sanotaan: "Harmaat silmät muuttuvat tikkuisiksi ja nystyräinen käsi pusertuu kovemmin katavaseipään ympärille." (s. 282).
 

Mitä on onni? 

Kilven kirjailijanuran ensimmäinen julkaistu teksti oli essee Aleksis Kivestä. Siinä hän sanoo: 

"Kuinka lämpimästi värähtääkään mieli, kun tästä astuu Kiven maailmaan. Kun hän kolkointansakin sanoo, niin se kolkkouskin huojentavana kuvana sydämelle puhuu:

"Mihin vertaan ihmisonnen? 
Mikä onpi ilo tääll'? 
Päivän paiste pilven reiäst' 
Autiossa korvessa."

Kiven mielikuvitus on niin tuore ja mehevä, että hänen ajatuksensakin kukoistavat versovina ja elämää läikähtelevinä kuvina, eikä tyhjä ja luinen piina koskaan voi häntä paljaaseen syliinsä rutistaa.

"Mi ikävyys, 
Mi hämäryys sieluni ympär', 
Kuin syksy-iltanen autiomaall'?"

Siinäkin tunne väikkyvissä kuvissa väräjää, eikä piinauksen parahduksena sydämestä puserru." (Kilpi, Ihmisestä ja elämästä, SKS 1990, s. 136-7).

Taaskin nähdään, kuinka tarkasti Kilpi on Kivensä lukenut ja mieleen painanut. Tuo hänen ensimmäisessä tekstissään esiintyvä Kiven mielikuva onnesta esiintyy nyt yli 30 vuotta myöhemmin Jäällävaeltajassa: 

"Mitä on onni muuta kuin pakeneva auringon pilke pilvien raoitse syksyn raskailla taivailla, ja mitä elämä muuta kuin varjojen viluista pitenemistä laskevan talvipäivän hankisilla paleltavilla lumilla?" (s. 289). 
Niin Kivelle kuin Kilvellekin onni on vain lyhyt auringon häivähdys, jossa jo tuntuu syksyn autius ja talven jäiset hanget.

Kilven taiteilijanetiikkaan ei kuitenkaan kuulunut kyynisyys. Jotain hyvin lämmintä tässäkin kuvauksessa Taavetti Lindqvistin kurjuudesta on; jotain samaa syvää myötätuntoa, jota Kilpi niin kovin Aleksis Kivessä ihaili.
 

2. Yhteiskunnallinen näkökulma 

Kilpi kuvaa Jäällävaeltajassa yhden perheen yhteiskunnallisen vajoamisen. Perheen lähtökohdat ovat niukat, mutta eivät mahdottomat tuon ajan mittapuun mukaan. Taavetti tuntuu olleen terve mies, jolla on ollut nuhteettomat elämäntavat ja erittäin hyvä työmoraali. Vaimo Serafiia on kilpimäisen tarmokas nainen. Avioliittokin vaikuttaa olleen aluksi onnellinen rakkausavioliitto. Miksi siis kaikki romahtaa Taavetin elämässä? Voimme arvioida todennäköisiä syitä tapahtuneelle.
 

Yhteiskuntamurros on aina ankara 

Taavetti ajattelee katkerana, että muiden kalastus onnistui paremmin kuin hänen. Niinhän se on aina, toiset onnistuvat samoilla lähtöedellytyksillä paremmin kuin toiset. Yhteiskunnan rakennemuutoksen tapahtuessa erot sitten kärjistyvät. Tämä näkyy Kilvenkin kuvauksissa selvästi. Toisten kuten laivanvarustajien toiminnassa on vahvan nousun merkit. Toisten, kuten Ylistalon isännän, elämässä on putoamisen uhka. Ja Taavetin tapauksessa romahdus kuvataan konkreettisesti.

Kilpi kuvaa väkevästi, kuinka kaksi Taavetin poikaa lähtee kurjista oloista ovet paukkuen, ja myös yhden tyttären lähdössä on katkeruutta ja syytöksiä. Tämäkin on tavallista. Pieni mökki ei voi elättää aikuistuvaa lapsilaumaa, mutta irtaantuminen on usein maaseudulla ollut kovin kivulloista. Myös 1950- ja 1960- luvuilla tapahtunut suuri maaltamuuton aalto tapahtui erittäin usein syytökset sinkoillen ja ovet paukkuen. Yhteiskunnallista rakennemuutosta käsiteltiin usein perheissä ikään kuin se olisi pelkästään yksilötason ongelma.
 

Miten lie geenienkin laita 

Saattaa olla, että Linqvistin usean lapsen vajoamisessa kurjuuteen oli myös geneettisiä syitä. Miksi Fetusta tuli Fliku-Fetu, jolla ei ollut Ylistalon tuvassa mitään pyrkimyksiä, kunhan korttia läiski? Hänen asemansahan oli periaatteessa täsmälleen sama kuin Järvelinin. Molemmat tienasivat aika ajoin merimiehenä ja viettivät sitten joutoaikoja samassa Ylistalon kortteerissa. Järvelin nousi yhteiskunnallisesti, Fetu ei.

Entä Taavetin vanhin poika Jooseppi? Eivät hänen lähtökohtansa tietysti kovin häävit olleet köyhän mökkiläisen poikana. Mutta eivät olleet Pihlmannin Jannenkaan lähtökohdat häävit piikatytön lehtolapsena. Jooseppi jämähti hedelmättömään isä-katkeruuteen, Janne sen sijaan ei tuhrannut sellaiseen aikaa ollenkaan, vaan tarttui niihin mahdollisuuksiin, joita ympärillä oli.

Myös Taavetin Tilda-tyttären onnettomuutena tuntuisi olleen löysyyteen altistavia perintötekijöitä:

"Tytär, ohratukka, kuoppaposki, tirskusilmä, mukuloita toimitti kotiin, räkänokkia, aina konteissa ja tiellä, vihapäissä miehen otti, kitupiikin, kun morkkasin…" (s. 283).
 

Ei ollut sosiaalipolitiikkaa 

Taavetti ei syyttele kohtalostaan kuntaa eikä valtiota. Silloin ei ollut sosiaalipolitiikkaa eikä sitä toteuttavia yhteiskunnallisia organisaatioita. Ei ollut institutionaalista kohdetta syytöksille. Siksi Taavetti syytteli vain epämääräisesti huiskien ihmisiä ja Jumalaa. Olivatpa syyt kovaan onneen mitkä tahansa, on tietysti täysin kohtuutonta, että 80-vuotias vanhus joutuu pitkän talvisen päivän vetämään raskasta kelkkaa hyytävillä jäälakeuksilla saadakseen vähän rahaa silakoiden suolaamiseen.

Mutta olisiko Taavetti ottanut vastaan sosiaalipolitiikan avun, jos sellaista olisi ollut tarjolla? Siitäkin on paljon esimerkkiaineistoa, että menneen ajan asenteilla varustetut ihmiset eivät aina sopeudu uuden ajan tarjoamiin etuihin, vaikka ne aivan selvästi parantaisivat hyvinvoinnin laatua. Kotikunnassani Kotkassakin asuu tällä hetkellä yli 80-vanhus, entinen Lapin kullankaivaja, yksinään pienessä saaressa kurjassa mökissä, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus muuttaa mukavampiin oloihin.

Suomalaisen sosiaalipolitiikan saavutukset ovat erinomaisia, ei niitä pidä lainkaan vähätellä. Koulussa meillä on ollut opettajien keskuudessa toisinaan tapana todeta sosiaalipolitiikan hyvä taso sanomalla, että nykyisin kaikilla nuorilla on hyvät hampaat. Se on hyvä indikaattori, vaikka tietysti sosiaalipolitiikan saavutuksista saisi pitkänkin luettelon.

Mutta ei yhteiskunnan turvaverkko silti täysin pitävä ole nykyisinkään. Koistisen neljä veljestä, "Euran Daltonit", tekivät hirmuisen määrän rikoksia vauraassa etelä-Suomessa. Rikosten alkujuurina näyttää olleen yksinkertaisesti nälkä. Suurperheen vaikeasti mielisairas isä onnistui terrorisoimaan perhettään parin vuosikymmenen ajan ilman, että yhteiskunta puuttui asiaan.

Kilpi oli varmasti riittävän tarkkanäköinen tajutakseen sen, että kaikissa tapauksissa ihmisiä ei pelasta kurjuudelta mikään. Psyykkinen Jaakobinpaini perimmäisten kysymysten kanssa on käytävä niin hyvä- kuin huono-osaistenkin.
 

Urakka on tehty, kiitoksia 

Lukupiirimme urakka tehtiin tasan kahdessa kuukaudessa. Innostavaa on ollut ja paljosta olisi jäänyt paitsi, jos kirjan olisi lukenut vain yksikseen. Konkreettisena tuloksena on komea sivusto Helsingin Kauppakorkeakoulun palvelimessa. Siitä lienee vielä iloa muillekin kuin lukupiirin tämänkertaisille osallistujille.

Kiitän osaltani lukupiirin kirjoittajia ja muita lukijoita. Erityiskiitokset Asko Korpelalle taitavasta sivujen ylläpidosta ja "sisäpiirin" tiedotuksen hoitamisesta. Monta kertaa on tuntunut, että Askon innostunut puhkuminen kuuluu suorastaan internetin läpi.

Kaikille varmaan on käynyt selväksi, kuinka tärkeä osa Kilven saaristosarjaa Pitäjän pienempiä on. Sarjaan sisältyy vielä kolmas teos eli Kirkolle. Emmeköhän siis käsittele keväällä senkin? 

Vesa Nuolioja

Asko Korpela 20001202 (20001202) o o AJK kotisivu