Syyllisyyden taakka
Lukupiiriläisillä oli hieman ristiriitaisia tulkintoja edellisen
lukuläksyn Soleniuksen onnellisuudesta. Kaaskerin Lundströmin
kohdalla ei liene tulkintaongelmia tuossa suhteessa. Hän on rujolla
ja uhmakkaalla tavalla syvästi onneton. Hän ei edes pyri vapautumaan
muunlaiseen elämänasenteeseen, vaan on päättänyt,
että näin saa jatkua loppuun saakka.
Viina, valvominen ja ruumisarkku
Siinä ovat L:n elämän syyllisyyden symbolit jokaisena päivänä
30 vuoden ajalta. Hän on tehnyt aikoinaan laivan kapteenina pahan
virheen, nukahtanut vahtivuorollaan pullonsa ääreen ja laiva
on ajautunut Gotlannin karille. Hänen lisäkseen on pelastunut
vain yksi mies. Omaa pelastautumistaan hän pitää häpeällisenä
ja rankaisee itseään lopun elämäänsä.
Hän valvoo jokaisena yönä sen neljä tuntia, joka
hänen olisi pitänyt valvoa silloin, kun haaksirikko tapahtui.
Muuten ehdottoman säännöllisesti tapahtuva viinan nauttiminenkin
on kielletty tuon valvomisen aikana. Ja kuolemasta muistuttaa joka päivä
mökin orrella odottava ruumisarkku, jonka hän vielä iltaisin
puhdistaa pölystä.
Tulkintaongelma kuitenkin
Kaikilta osin L:n katumusfilosofia ei ole avautunut minulle. Jos hän
katuu pelastumistaan, niin olisihan meren vapauttava syli ollut avoinna
kaiken aikaa myöhemminkin? Jos hän kuitenkin on päättänyt
tehdä kuten Jeesus eli juoda katkeran maljan loppuun saakka, niin
miksi hän silloin hemmottelee itseään?
Hänhän on aivan neuroottisen tarkka siitä, että
viinalääkettä on aina oltava pullossa. Tässä voisi
muunnella tuttua sanontaa, jonka mukaan raha ei kyllä tee onnelliseksi,
mutta kun on rahaa, niin on mukavampi olla onneton. Onko vain tästä
L:nkin kohdalla kysymys: katumusta on hauskempi harjoittaa pikku huppelissa
kuin selvin päin?
Kaaskerin viina-annos
Kaaskerin Lundström sanoo olevansa juoppo, jonka "lihoovaa sarkaa
on joka Jumalan vuosi kastellut viisikymmentäkaksi kannua kirkasta
ja kallista viljaviinaa!" (s. 248). Kun Pukkila ottaa Evaldinsa pois Lundströmin
opista, uhkaa Lundströmin viina-annos pienentyä siltä osin.
Uutta "tupo-kierrosta" ei kuitenkaan tarvita, sillä opettaja ilmoittaa
muille pojille suoraviivaisesti: "Tulevalla viikolla tuotte te jokainen
jumfrua enemmän ainetta mukananne, niin pullo on viikon alussa täysi
taas, ja asia on autettu." (s. 230).
Paljonko matematiikan opettajan viinapalkkio sitten oli? Saman ammatin
harjoittajana -tosin hieman toisenlaisin palkkaeduin - löysin papereistani
seuraavat suhdeluvut:
kappa =2,1 kannua
kannu = 2 tuoppia
tuoppi = 4 korttelia
kortteli = 4 jumprua
jumpru =0,816 dl
Epäilemättä jumfru=jumpru. Kaaskerin viikkoannos siis
on 32 jumprua eli 32 x 0,816 dl = 26, 1 dl. Siis 2, 6 litraa viikossa "kirkasta
ja kallista viljaviinaa". Viina oli ilmeisesti väkevämpää
kuin esimerkiksi Koskenkorva (pitoisuus muistaakseni 38 %). Näin ollen
"kaaskeri" viinaa on nykymitoiksi muutettuna ehkä noin viisi kossupulloa
viikossa.
Pukkila haastelee Lahdenperälle näin: "Ja uskotkos sinäkään
Lundströmiä siksi mieheksi, joka on kirkas peto haminoissa ja
rahapraakeissa, kun kysytään kynttä niin silmäntikuissa
kuin järjenhareissakin ja hyppysissä? Älä uskokaan!
Rommin sumut sillä on silmissä…" (s. 225). Lundström itse
kehuu hirveästi oppiensa pätevyyttä, mutta kyllä tosiasiat
painavat epäilyksiä Pukkilan puolelle. Opit ovat saattaneet toisin
ajoin olla melko sumuisiakin.
Tarua vai totta?
En tiedä Kaaskerin Lundströmistä muuta kuin sen, mitä
novelli kertoo. Lisäksi löytyi Alastalon salista yksi maininta.
Siinä kohdassa Alastalo itse valmistautuu kirjoittamaan parkkiosuutensa
Langholman jälkeen ja kirjailija kuvaa valmisteluja näin:
"Itse ei Alastalo merkillisemmästi kirjoittanut nimeänsä.
Ensinnäkään hän ei ollut tottunut hanhensulan viljelemiseen,
hän ei ollut saanutkaan kirjoitusoppiaan Salmniitun komsarjukselta,
vaan Kaaskerin Lundströmiltä, ja Kaaskerin Lundströmillä
taas oli se usko, että hanhensulka kelpasi ainoastaan supliikkeihin
ja lakimiesten valheisiin ja krumeluurreihin, mutta että rehellinen
merimies, joka laskee logaritmeja ja jonka henki on numeron nokassa ja
oikean latituudin tarkassa minuutti- ja sekuntisifrassa, ei ikinä
nosta käteensäkään sellaista tuiveraa…" (Alastalon
salissa ll, 162).
Ilmeisesti Lundströmillä on ollut todellinenkin esikuva. Novellissa
hän siis opettaa jo seuraavaa sukupolvea Alastalon jälkeen. Mallioppilaana
toimii kukas muu kuin Pihlmanin Janne. Ja jälleen kerran nostetaan
esiin Pukkilan veljesongelma. Oma avioliitosta syntynyt poika Evald on
taaskin huonompi kuin Pukkilan au-poika Janne. Pukkila ottaa katkeruuksissaan
Evaldin pois Lundströmin opista, kun tätä muutenkin nöyryyttävän
tilanteen vuoksi vielä simputetaan juoksuttamalla lumihangessa muka
mittauksia tekemässä.
Pukkila on alhainen luonne. Kun hän ei keksi haukkumista Jannessa,
hän halventaa yhä uudelleen tämän äitiä.
Jo Alastalossa hän käytti Jannesta ilmausta "Jatafiinan pudottama"
-ei siis synnyttämä, kuten kuuluisi sivistyneesti sanoa, jos
se on ylipäätään tarpeen sanoa. Nyt hän käyttää
vielä Jannesta sanaa "Jatafiinan pudoke".
Puolet legendaa
Todennäköisesti Lundströmin tarinassa on toisaalta toinen
puoli legendaa. Tällaiset tarinathan ovat olleet hyvin tavallisia.
Jos on kyseessä jonkinmoinen naistenmies, niin tarinat helposti värittävät
auervaaralaisuuden toiseen ja kolmanteen potenssiin. Näin käy
myös voimamiehille, pikkurikkaille, nuukille, valehtelijoille ja niin
edelleen. Joskus tarinat saattavat kiertää jopa ympäri maailman
synnyttäen monia muunnelmia.
Nytkin novellin lähtökohta on se, että Pukkila ja Lahdenperä
istuvat iltaa punssilasin ääressä rupatellen Lundströmistä.
Varsin otollinen tilanne siis kehitellä legendaa edelleen. On myös
helppo uskoa, että kun arkiviikon Lundströmin tuimassa opissa
olleet pojat viikonlopulla kertovat kodeissaan, millaista siellä oli,
niin vastuu totuudesta on osaksi kuulijoilla. Mojovia juttuja on mukavaa
vielä liioitella lisää.
Opettavainen tarina
Yksi tulkintamahdollisuus on sellainen, että ehkä Kaaskerin Lundströmin
elämänikäinen syyllisyys on kehitelty saaristoyhteisössä
opetukseksi nuorille merimiehen aluille. Näin käy, jos ei pysy
vastuullisissa töissä viinasta erossa. Katumaan joutuu lopun
ikänsä. Joutuu vielä katumustyössäänkin viinan
tiukkoihin pihteihin kuin käsirautoihin tai jalkapuuhun. Viinaa saa
kyllä juodakseen, mutta selväksi tehdään, että
ilo on mennyt iäksi.
Oman lapsuuteni raittiusvalistus sisälsi naiiveja kertomuksia kuten
"Turmiolan Tommi". Karaistuneet merimiehen alut tarvitsivat nähtävästi
"vähän hevimmän" oppimäärän siitä aiheesta. |
o AJK kotisivu