| Kämärä ja Ihantola korostivat Kustavissa, että
he eivät kevään lukupiirissä halunneet mennä asioiden
edelle. Molempien lähtökohta oli aikaisemmin lukematon Alastalon
salissa. Kumpikaan ei myöskään lukenut kirjaa eteenpäin,
vaan teosta käsiteltiin vain luku kerrallaan. He välttelivät
tietoisesti liiallista selittämistä.
Nyt lukupiirin toisen vaiheen alussa meillä "kokeneilla" lukijoilla
on väistämättä hieman toisenlainen lähtökohta.
Alastalo on luettu kokonaan ja siinä sivussa jotain muutakin Kilven
taidetta käsittelevää tekstiä. Ainakin itselleni on
mudostunut jonkinlainen viitekehys, joka osittain ohjaa uuden luettavan
tekstin arviointia. Tässä muutama kiinnekohta.
Hiottu kieli
Kun Kilven kohdalla puhutaan "tajunnanvirtatekniikasta", se tuntuu melkoiselta
vääristelyltä. Tuohan sana mieleen jotenkin löysän
asenteen kirjoittamiseen, että muka kirjoitettaisiin tyyliin "mitä
sylki suuhun tuo". Pahempaa väärinkäsitystä Kilven
myöhäistuotannosta puhuttaessa ei voisi olla. Koska ilmeisesti
ueinkin viittaan Pirjo Lyytikäisen toimittamaan Volter Kilven ja Vilho
Suomen kirjeenvaihtoon, käytän jatkossa lyhyyden vuoksi kirjasta
vain nimeä "Kirjeitä" (Koko nimi: Vieras, vieras minä olen
kaikille. Volter Kilven ja Vilho Suomen kirjeenvaihto 1937-1939 ja muita
kirjeitä.)
Kilpi kirjoitti (Kirjeitä, 79):
"Ero nuoruudenteosteni ja myöhäistuotantoni välillä
on tässä suhteessa vain siinä, että nuoruudentuotantoni
ja varsinkin juuri Bathseba ryöppyi muotoonsa, mutta että myöhäistuotannossani
olen oppinut suuren työn malttavaisuuden mahdin, sen malttavaisuuden,
että antaa joka sanan itse kasvaa omaan paikkaansa. En pääse
ainoankaan sanan ohitse ennenkuin se on valmis ja paikallansa, ja sellainen
vaatii sekä voiman kiinteätä hellittämättömyyttä
että valmeuden herpautumatonta varautumista. Ja kieleni? Sana on minulle
ainesta niinkuin savi muovaajalle, enkä saata muuta kuin lyödä
sanan siihen hahmoon ja siihen paikkaan, josta se elävimmin puhuu.
On yhtämittaista, hellittämätöntä kiskomista,
kun minulle häämöttää sanottavani ja kieli on
taivutettava tottelemaan, puserrettava siitä esille se, joka on saatettava
sanan hahmoon."
Kokonaisuuden osa
Kirjailija itse oli sitä mieltä, että saaristosarja on kokonaisuus.
Pitäjän pienempiä on siis syytä lukea "Alastalon valossa".
Näin Kilpi (Kirjeitä, 103):
"Diktonius viimeisen kirjani esittelyssä Dagens Nyheterissä
puhuu Kirkolle kirjasta, että se on kuin tornirakennus, pystytetty
valtavan doomin ylle. Juuri täten olen itse työn kestäessä
usein omissa ajatuksissani symbolisoinut työni laatua. Olen tuntenut
kuin olisin itse yksinäisen miehen voimin pystyttämässä
kirkkoa, jonka keskilaivana on rakennuksen rungon antava Alastalon salissa,
sivulaivoin väljentää tätä rakennelmaa Pitäjän
pienempiä, ja Kirkolle kuvittelin todella itse jonkinmoiseksi kruunaavaksi
torniksi rakennelmalle."
Koko elämä hetkessä
Kilven taiteen yksi peruspilari tuntuisi olevan pyrkimys vangita hetkeen
lähes koko elämä. Näin hän kirjoitti Lauri Viljaselle
(Kirjeitä, 186):
"Kun esm. Joyce riipii repaleiksi ihmistunnot, särkee
ne ulossinkoaviksi reflekseiksi, niin olen minä osaksi hyvin samansuuntaisella
tekniikalla yrittänyt pallottaa ihmiseni oman elämänsä
keskiöiksi, jotka silmänräpäyksen läsnässä
toteutuvat koko koko elämänsä hahmottumina ('Merimiehen
leski', 'Jäällävaeltaja', 'Vierniemen Jooseppi', 'Toistalon
Tapani', j.n.e tai miksi Härkäniemikin, Pukkila, Alastalon kapteeni:
hekin kantavat koko itse-elämäänsä kunkintuokioisessa
olossaan.)"
Luulen, että tuolle vuonna 1938 kirjoitetulle käsitykselle on
myöhemmin kertynyt aina vaan lisää myös luonnontieteellisiä
perusteluja. Ihminen kantaa "kunkintuokioisessa olossaan" koko elämäänsä.
Aivoissa on kemialliset jäljet kaikesta eletystä, geenikartta
määrää joka hetki hyvin pitkälle suuntautumisemme
ja näkemyksemme sekä sen, miten koemme oman historiamme ja miten
tulevaan suhtaudumme. Emme me voi karistaa kunkintuokioisesta olostamme
pois muuta elämäämme. Taide sen sijaan voi omilla keinoillaan
auttaa ymmärtämään näitä yhteyksiä.
Elämän juurihoitoa
Samassa kirjeessä Lauri Viljaselle Kilpi kuvaa myös kirjoittamisensa
eettistä lähtökohtaa. Hän on humanisti, joka haluaa
auttaa ihmistä. Hän haluaa rohkaista terveen elämän
löytämiseen:
"Minä uskon, että europalaisuuden on nykyhetkenäkin
pelastettava ihmisyytensä kuilujen silloittamisella eikä kuiluihin
sortumisella. Nykyhetken oikeata taidetta ja oikeata kirjallisuutta on
se, joka ruokkii sairaalle ihmiskunnalle elämän terveyttä.
Ei pegagoogisesti, ei opettavaisesti, ei kauniita päämääriä
ja jaloja pyrkimyksiä terhenöid
|