Vesa Nuolioja: Lukupiirin lähtökohtia 

Kämärä ja Ihantola korostivat Kustavissa, että he eivät kevään lukupiirissä halunneet mennä asioiden edelle. Molempien lähtökohta oli aikaisemmin lukematon Alastalon salissa. Kumpikaan ei myöskään lukenut kirjaa eteenpäin, vaan teosta käsiteltiin vain luku kerrallaan. He välttelivät tietoisesti liiallista selittämistä.

Nyt lukupiirin toisen vaiheen alussa meillä "kokeneilla" lukijoilla on väistämättä hieman toisenlainen lähtökohta. Alastalo on luettu kokonaan ja siinä sivussa jotain muutakin Kilven taidetta käsittelevää tekstiä. Ainakin itselleni on mudostunut jonkinlainen viitekehys, joka osittain ohjaa uuden luettavan tekstin arviointia. Tässä muutama kiinnekohta.
 

Hiottu kieli 

Kun Kilven kohdalla puhutaan "tajunnanvirtatekniikasta", se tuntuu melkoiselta vääristelyltä. Tuohan sana mieleen jotenkin löysän asenteen kirjoittamiseen, että muka kirjoitettaisiin tyyliin "mitä sylki suuhun tuo". Pahempaa väärinkäsitystä Kilven myöhäistuotannosta puhuttaessa ei voisi olla. Koska ilmeisesti ueinkin viittaan Pirjo Lyytikäisen toimittamaan Volter Kilven ja Vilho Suomen kirjeenvaihtoon, käytän jatkossa lyhyyden vuoksi kirjasta vain nimeä "Kirjeitä" (Koko nimi: Vieras, vieras minä olen kaikille. Volter Kilven ja Vilho Suomen kirjeenvaihto 1937-1939 ja muita kirjeitä.)

Kilpi kirjoitti (Kirjeitä, 79): 

"Ero nuoruudenteosteni ja myöhäistuotantoni välillä on tässä suhteessa vain siinä, että nuoruudentuotantoni ja varsinkin juuri Bathseba ryöppyi muotoonsa, mutta että myöhäistuotannossani olen oppinut suuren työn malttavaisuuden mahdin, sen malttavaisuuden, että antaa joka sanan itse kasvaa omaan paikkaansa. En pääse ainoankaan sanan ohitse ennenkuin se on valmis ja paikallansa, ja sellainen vaatii sekä voiman kiinteätä hellittämättömyyttä että valmeuden herpautumatonta varautumista. Ja kieleni? Sana on minulle ainesta niinkuin savi muovaajalle, enkä saata muuta kuin lyödä sanan siihen hahmoon ja siihen paikkaan, josta se elävimmin puhuu. On yhtämittaista, hellittämätöntä kiskomista, kun minulle häämöttää sanottavani ja kieli on taivutettava tottelemaan, puserrettava siitä esille se, joka on saatettava sanan hahmoon."

Kokonaisuuden osa 

Kirjailija itse oli sitä mieltä, että saaristosarja on kokonaisuus. Pitäjän pienempiä on siis syytä lukea "Alastalon valossa". Näin Kilpi (Kirjeitä, 103): 
"Diktonius viimeisen kirjani esittelyssä Dagens Nyheterissä puhuu Kirkolle kirjasta, että se on kuin tornirakennus, pystytetty valtavan doomin ylle. Juuri täten olen itse työn kestäessä usein omissa ajatuksissani symbolisoinut työni laatua. Olen tuntenut kuin olisin itse yksinäisen miehen voimin pystyttämässä kirkkoa, jonka keskilaivana on rakennuksen rungon antava Alastalon salissa, sivulaivoin väljentää tätä rakennelmaa Pitäjän pienempiä, ja Kirkolle kuvittelin todella itse jonkinmoiseksi kruunaavaksi torniksi rakennelmalle."

Koko elämä hetkessä 

Kilven taiteen yksi peruspilari tuntuisi olevan pyrkimys vangita hetkeen lähes koko elämä. Näin hän kirjoitti Lauri Viljaselle (Kirjeitä, 186):
"Kun esm. Joyce riipii repaleiksi ihmistunnot, särkee ne ulossinkoaviksi reflekseiksi, niin olen minä osaksi hyvin samansuuntaisella tekniikalla yrittänyt pallottaa ihmiseni oman elämänsä keskiöiksi, jotka silmänräpäyksen läsnässä toteutuvat koko koko elämänsä hahmottumina ('Merimiehen leski', 'Jäällävaeltaja', 'Vierniemen Jooseppi', 'Toistalon Tapani', j.n.e tai miksi Härkäniemikin, Pukkila, Alastalon kapteeni: hekin kantavat koko itse-elämäänsä kunkintuokioisessa olossaan.)"
Luulen, että tuolle vuonna 1938 kirjoitetulle käsitykselle on myöhemmin kertynyt aina vaan lisää myös luonnontieteellisiä perusteluja. Ihminen kantaa "kunkintuokioisessa olossaan" koko elämäänsä. Aivoissa on kemialliset jäljet kaikesta eletystä, geenikartta määrää joka hetki hyvin pitkälle suuntautumisemme ja näkemyksemme sekä sen, miten koemme oman historiamme ja miten tulevaan suhtaudumme. Emme me voi karistaa kunkintuokioisesta olostamme pois muuta elämäämme. Taide sen sijaan voi omilla keinoillaan auttaa ymmärtämään näitä yhteyksiä.
 

Elämän juurihoitoa 

Samassa kirjeessä Lauri Viljaselle Kilpi kuvaa myös kirjoittamisensa eettistä lähtökohtaa. Hän on humanisti, joka haluaa auttaa ihmistä. Hän haluaa rohkaista terveen elämän löytämiseen: 
"Minä uskon, että europalaisuuden on nykyhetkenäkin pelastettava ihmisyytensä kuilujen silloittamisella eikä kuiluihin sortumisella. Nykyhetken oikeata taidetta ja oikeata kirjallisuutta on se, joka ruokkii sairaalle ihmiskunnalle elämän terveyttä. Ei pegagoogisesti, ei opettavaisesti, ei kauniita päämääriä ja jaloja pyrkimyksiä terhenöid