| Taas valaa mestari uuteen muottiin. Ainakin minä näen näin.
Kielenparsi on sama ja lestin tunnistaa, mutta se on kuitenkin erilainen,
itseänsä ei tekijä toista. Ja kuitenkin on sidottu lujalla
narulla samaan nippun kuin edellisetkin. Tässä on kuvattu erään
ihmisen viimeinen vaellus, vaellus ja mietteet sen aikana, kirjaimellisesti
viimeinen vaellus, sen loppuosa, muutama metri kelkan kanssa ja ehkä
muutama kymmenen tai sata metriä ilman kelkkaa itse tehdyn arkun äärelle.
Tätä novellia lukiessani olen yhä vakuuttuneempi, että
Kilpi on todella suuri taitaja ja taiteilija. Näennäisen sanavuolauden
takana on erittäin pelkistetty ilmaisu, ei turhia sanoja. Kaikki on
tarkoin harkittua - tai sitten tarkkaan harkittu sanankäyttö
on niin iskostunut veriin, että turhia sanoja ei tule edes mieleen.
Vesako kirjoitti Kilven itsensä kertovan, että teksti on tarkkaan
harkittua? Uskon myös, kun Sibelius sanoo, ettei hän halua koskaan
kirjoittaa turhaa nuottia. Mielestäni Dostojevskin ja Tshehovin kynästä
ei ole lähtenyt turhia sanoja. Tshehovin tapauksessa koulu oli varmaan
se, että hän viljeli pitkään säännöllistä
niin-ja-niin-pitkää lehtipalstaa. Siihen oli jutun mahduttava,
ei alimittaisia eikä ylimittaisia. Ja minua on jo vuosia miellyttänyt
- en muista kenen lausuma ajatus: 'Dostojevski ei ole kirjoittanut mitään
mikä ei voisi olla totta.' Tähän muottiin sattuu myös
Kilpi.
1
Jäykistyvin kontein vangitulla ulapalla
'Askelen jälki hangella. Toinen jälki, jalan jälki jalan
jäljen takana pitkässä jonossa rihman suoralti rivissä
toitoille aukkoselän loputtomiin hämäriin.' Sanat voisisivät
yhtä hyvin tarkoittaa koko ihmiselämää eikä vain
katajanhakumatkaa kuten tässä. Tässä tehdään
kuitenkin konkreettista matkaa meren jäällä, vangitulla
ulapalla. 'Vanha vapiseva jalka siirtää uuden askeleen ja jättää
entistren jonoon uuden jäljen hankeen. Näin hanki dokumentoi
ihmisen viimeiset askeleet seuraavan pyryyn tai suojasäähän
saakka päivällä silminnähtävään muotoon.
Ne ovat Taavetti Lindqvistin viimeiset sanat. Ikäänkuin loppunsa
aavistaen Taavetti kertaa elämänsä mietteissään.
On ollut keväistä vehreyttä, kesän ja syyskesän
väkeviä värejä ja nyt viimeksi syksy on riisunut kaiken
pois, vain mustaksi tervattu arkku on jäänyt jäljelle. Sen
luokse pitäisi vielä päästä.
'Olenhan minä kaiken tehnyt? Työni olen tehnyt, olen
laskenut jatani, kokenut verkkoni. Jokaisen silmukan olen itse kutonut
pyydyksissäni, jokaisen astiani olen itse veistänyt ja itse uurtanut,
jokaisen kalan itse suolannut...'
'Olenhan minä kaiken tehnyt! Työni olen tehnyt joka ainoa
päivä, olen lukenut aamurukoukseni ja ehtoorukoukseni joka ainoa
aamu ja ehtoo, en ole varastanut, en ole tehnyt huorin, en ole ikinä
iloinnut. Joka ainoa pyhä olen ollut kirkossa, räntäsikö
sade vai paukkuiko talvipakkanen, ensimmäinen olen kirkkopaatissa
joka sunnuntaihuomeltai ... Kaiken minä olen täyttänyt,
osaan katekismukseni ulkoa kannesta kanteen... jokaisen puutikun olen maksanut
omalla rahallani. Mitä varten on siis minun vanhuuteni näin tyhjä
ja yksinäinen? - Jumala on väärässä minua vastaan!
... Jumala oletko missään?'
Viimeisin voimin on vieläkin jalkaa siirrettävä, nostettava
polvea ja astuttava uusi vapiseva askel. 'Elämän mäki ja
vasta-ahde, koska se loppuu?'
2 Sinikiljuva
kita vilkuttaa valkeita hampaitaan
Nyt on vaimo Serafiiakin kuollut, vuosi sitten. Mutta olivat Serafiiankin
silmät joskus välkkyneet kirkkaina, oli poskilla helakoinut terve
rusko ja leuanpäässä väreillyt kujeikas kuoppa! 'Taisin
olla minäkin nykyistäni toisenlainen niinä päivinä?
Sulhassaappaat jaloissa, polvissa notku, sata ruplaa kukkarossa... Tupa
rakennetaan, lehmä ostetaan, jadat kudotaan! ...
Syntyy lapsia, kuusi kaikkiaan kahdenkymmenen vuoden aikana. On lapsista
paljon iloakin, mutta jotakin menee myös pahasti pieleen. Ankea elämäkö
vai tyli meri sinikiljuvine kitoineenko vai mikä vie ilon elämästä
ja pakottaa ankeaan, tinkimättömään asenteeseen. Meri
vie pienen pojan, isä joutuu nostamaan sinistyneen ja kohmettuneen
vedestä, kovettuu omakin koura, juuttuu suu umpeen, silmiin kiristyy
terästä ja veri kohmenee. Vaikka kaikki velvollisuutensa täyttää,
ihmissuhteet ajautuvat ja jäävät rempalleen, lähimmätkin.
Kalliorantojen kova, yksitotinen tylyys kivettää mielen. Lapsetkin
joutuvat yksi toisensa jälkeen tunteettomuuden kuilun tuolle puolelle.
3 Poikakin pötkii
pöksyittä maailmalle
"En minä täällä tämän tuvan marinoita kauemmin
kuuntele kuin tarvitsee!" sanoo vanhin poika ripiltä päästyään
ja lähtee, ensin rengiksi kylälle. Ei miellytä isää
pojan rehentelevä elämäntapa. Niin poika lähtee
merille ja maailmalle. Aluksi jotakin tietoa tulee äidille, sitten
ei vuosiin mitään. Hävetä saa häipynyttä.
Alastalo esittää pojasta tällaisen elämänkerran.
'Mainio kokki: keitti perunat koviksi, paistoi lihan hiileksi, pesi ruoka-astiat
luudalla ja pyyhki pyyhinliinalla kapiisien nokiset laattiat...' Karkaa
laivasta. Löydetään, jolloin Alastalo ottaa yöksi miehen
housut huostaansa. Tämäkään jarru ei pidä, vaan
mies karkaa, kuten Alastalo kertoo: "Paljain pakaroin hän sitte livistikin!"
Eräänä päivänä sitten kuitenkin ilmestyy
kotitanhuville. Esittää sovintoa isällekin, mutta kovin
taitamattomasti: rahaa tarjoaa palkaksi haukkumisista. "Korjaa rahasi ja
siirrä kapsäkkisi mäelle, kunnes olet oppinut ihmisiksi
suustasi!" on tyly vastaus. Ja toisen kerran mäikähtää
kototuvan ovi hänen takanaan, niin että päreorren parret
oven yllä heilahtivat Sitä ovea hän ei ole enää
sen jälkeen aukaissut. Serafiian ja lasten välit ovat toisin,
hänelle lapset kelpaavat sellaisina kuin ovat. Itkeskelee lasten perään
ja kyllä Taavettikin tuntee palan kurkussaan. Ilmeisesti aina vasta
jäkikäteen tajuaa omat pahat sanansa. Lopulta vuosien kuluttua
tulee vallesmannin kautta viimeinen viesti pojasta: on hukkunut. Viestiä
seuraa punta ja 3 shillinkiä sisäänjäänyttä
palkkaa. Siinä kaikki.
4 Arkun äärelle
jalat juuri kantavat
Nyt on Taavetti elämänsä perimmäisellä jäällä.
Mietteissään on vajonnut kelkalle istumaan. Kun siitä nousee,
ei kelkka enää liikahda paikoiltaan, vaan on jäätynyt
jalaksilleen. Ei auta muu kuin jättää kuorma siihen ja kohmeisin
kontein ja katajasauvaan tukien raahautua rantaan ilman kuormaa. Vielä
muistuu mieleen tyttären elämän juoksu. Köyhyyteen
ja katkeruuteen sekin iloisena ja vahvana alkanut on päätynyt.
Selin hyvästit heittää yhdeksättä kymmentä
käyvälle isälleen, kun tämä tyttären luona
pistätyy. Kaikki sammunutta. "Serafiiakin, mitä tiedän vuosiin
hänestä, vaikka elimme kahtena ihmisenä samassa tuvassa
ja hän vasta viime talvena vietiin hautaan?" Pimeys on rakentanut
talviehtoista seinäänsä sakeammaksi hänen ympärilleen.
Kotomäestäkään ei enää hämyntietoa,
missä päin se on. Tuolta pilkottaa loitoilta talikynttilän
tuikutus Kaaskerin Lundströmin akkunassa ja 'kaukana vasemmilla valvoo
niemensä takana Ketoniemen Riikkan akkuna. Kun niistä ottaa suunnan,
tietää missä käsin odottaa sammunut mökki oman
kotomäen kalteella.' ... 'Kolme siis meitä elämän hedelmän
kuoria, lähellä niin, että silmä näkee, ... kaukana
niin, ettei ajatus toiseen ylety, jos mieltä sydämessä kurottaa...'
Raskasta on kulku, mutta rannalle kuitenkin Taavetti jaksaa, ja vielä
rantapuodin seinustaa pitkin hapuilee, ovelle pyrkii, arkkua tavoittelee...
mutta aivan arkulle eivät voimat riitä, vaan oven ulkopuolelta,
solan sillalta Taavetti löydetään ja vieraat kädet
saavat siirtää arkun orsilta, ja vierain käsin on hänet,
joka ei vieraan apua ollut koskaan itselleen kurottanut, nostettava arkkunsa
valmiille ja odottaville höylälastuille. |
o AJK kotisivu