8 Merimiehen leski 

Taas tapaamme uudenlaisen Kilven. Tarina merimiehen leskestä on mielestäni riipaisevin tähänastisista. Kaaskerin Lundströmilla on kolkko kohtalo, mutta hän on sen tavallaan täsmälleen ansainnut. Eikä hän ole yksin. Hänellä on pojat ja hän on kunkku asiassaan. Riikakin on 'kunkku' asiassaan, triivin nyhtimisessä, mutta Riikkalla [kuulostaa oudolta tämä länsisuomalainen taivutus; minä sanoisin Riikalla] ei ole ketään. Ja hän ei ole saanut ansionsa mukaan, vaan katkeraa kalkkia ylitsevuotavasti. Nöyrästi hän sitä nielee, jo 30 vuotta. Mutta ei laimene, 'aika ei paranna haavoja' kuten sattui väkisin silmään Pekka Pihlannon tekstistä sitä nettiin valmistellessani. 

1 Riikka nyhii yksin 

Heti ensimmäisellä sivulla on yksi todistus tekijän omalaatuisuudesta: tusinan verran erikoisia sanoja, joista osan merkitys jääkin arvailun varaan: sormekas, tuolut, varavata, täkkipooka, triivi, nyhtijä, viljeleminen, pihti, syöstävä, herranen, raaku, irkenee. Osan näistä tietenkin arvaa, mutta osaan toivoisin selityksiä lukupiirin länsisuomalaisilta. Tarinan alussa huomio kiintyy siis tällaisiin seikkoihin. Vasta vähitellen voimistuu käsitys Riikkan kohtalon traagisuudesta. 

Riikka menetti Kustaansa juuri siinä rysähdyksessä, kun Lundström 'seilasi Raha-Rambergin fregatin Gotlannin mäkeen'. Lundström oli kirjeellä Kustaata kutsunut. Senjälkeen ei Riikka miehestään mitään kuullut, kun Kustaa hävisi merimieskistullaan istuen Kaaskerin nokan taakse. Ei kirjoittanut Kustaa, kun ei osannut, eikä olisi Riikkakaan osannut lukea. Sen vuoksi ei Riikka odottanutkaan. Komea oli laivankin lähtö ollut, niin oli Malakias kertonut. Tykit jylisivät, topit liehuivat. Vasta kolmantena pyhänä oli murheviesti Riikkan tavoittanut, kirkkoherra oli kertonut, Turun aviisoista oli lukenut. Oliko Kustaakin hukkunut? "Kustaalla oli raamattukin kistussansa, minä pistin sen paitojen alle, että Jumala varjelisi kirjaansa ja Kustaata." Raamattu on vajonnut ja kistu on vajonnut ja Kustaa on vajonnut, kistussa oli kuusi paria uusia sukkiakin. "Mitä tekee Jumala minun kutomillani sukilla ja Kustaan paidoilla?" parahti tolkuttomilta huulilta... "Ihmisen osa on sellainen, että kun kulkee kaksi vierekkäin, niin toisen olalle laskee kuolema kylmän kätensä ja toinen jää... Kovin vähän oli lohtua siitä, että kirkkoherralle itselleen kävi samoin: lapset kuolivat, vaimo kuoli. 

Siis kaksi kovaa kohtaloa. Kouraisee sydämestä. Itse olen sellaisessa iässä, että sama voisi milloin hyvänsä tavoittaa minutkin: menevänä yhtä hyvin kuin jäävänä. Luokkatovereita on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, klubikavereille on käynyt samoin. Tämä tekee luetun koskettavaksi. Riikkan kohtalossa eniten riipaisee yksinäisen lapsettomuus ja lapsenlapsettomuus. Tässä elämänvaiheessa lapset ja lapsenlapset tuntuvat suurimmalta siunaukselta. Voisi heistä murhettakin olla, ei ole sattunut kohdalle. 

2 Pistän itseni Malakiaksen mukana 

Ei oltu suotu Riikkalle ja Kustaalle lapsia. Sitä osasi murehtia. Olisiko murehtinut vieläkin enemmän, jos olisi käynyt kuten kävi kirkkoherralle? Osasi Kustaa kotioloistaan nauttia, mutta merille teki mieli sittenkin. "Minä luulen, että minä lähden huomenna kuulustelemaan puosun paikkaa taas!", saattoi Kustaan suusta viimein, tunninko, useammanko kuluttua lähteä pelolla odotettu sana. Ja sinne meni Malakiaksen mukana. Ei edes hautaan ollut panna, meri nielaisi. 'Muilla on miehensä, muilla on lapsensa, muilla on omiensa haudat, minulla vain tyhjä tupa tyhjät vuodet tyhjästi kuunneltavina, kulunut köysi kuluvat päivät kulunein sormin kirvoiteltavana, vain kivistävän sydämen kivistävät ajatukset murheen multana haudan kummuksi haravoitavina! Minä elän kuin varjo ja kuljen kuin varjo, varjo sormieni askareissa ...' "Herra, armahtava Jumala, kanna minut sinne, kusa Kustaa lienee!" ... "Sydäntä palelee täällä niin sanomattomasti, kivistää lakkaamatta, on kivistänyt kolmekymmentä kestävää vuotta..."

3 Niin virun minä kipujeni kiemuroissa! 

"Kylläpä sitä riutumuksen poltetta vain näkyy riittävän ihmisessä rinnan alla!" Mutta köyttä on nyhdittävä, muuta ei voi. 'Ei tässä leiviskää hyppysistä kerry, jos sormenpäät päästää torkkumaan keskellä kirkasta jumalan päivää! Riikka näkee Lundströmin kohtalon lopulta vieläkin surkeampana, ei ole Lundströmillä ketään taivaassa odottamassa, ei Kustaatakaan. Mitä minä, jolle kaikki ovat hyviä, tuvan tuoli, kirkon penkki, vieraan kynnys ja kodon ovi, oman pannun lämmin puuro ja Alastalon emännän kahvitilkka, kudun määky karsinassa ja Jumalan sana saarnastuolissa, ... Minun triivejänkin kaikki kehuvat!' Ei ole Riikkan työ vähäpätöistä. Siitä riippuu merimiehen henki. 

Mutta sitten taas... Kolmekymmentä vuotta ihminen riutuu ja hiutuu, sormet kuluvat, rinta painuu, kuopiksi kuorii aika ohimot, ja sydän vain sykyttää samana, ajatukset jauhavat samaansa ja kipu sahaa mieltä samalla syövällä terällä kolmekymmentä katkeamatonta vuotta!' ...'Ah, Jumala, sinä minut kulutat! Pudotat luotasi ihmisen rukouksen kuin pakkastaivas jäätyvän varpusen hengettömälle hangelle! Kuuroiksi tukit korvasi huulin huutavin kutsuvalle, kylmiin siirrät silmäsi kivusta ihmiskatseen, kädet unohdat, ristissä anovat, sydämen hylkäät, särkevän! ... niin virun minä kipujen kiemuroissa! 

Tässä on syyttömän kärsimys kuvattuna puolen elämän mittaisena. Onko Jumala kuollut? Vai eikö häntä ole olemassakaan? Näihin kysymyksiin ajautuu tällaisten kohtaloiden äärellä väkisin. Dostojevski päätyy näihin samoihin. Hänen ankarimpana argumenttinaan on viattomien lasten kärsimykset. Nämäkö ovat pisaroita, jotka tekevät agnostikosta ateistin? - AJK o Hietamäki

Kommentit 

AJK itse 

AJK:  Olen tässä iltapuhteessa lukenut kaikki nämä Merimiehen leskeen liittyvät kirjoittamamme jutut. Jotenkin vähän arastelen ryhtyä kommentoimaan kutakin erikseen [ehkä kuitenkin rohkaistun, vaikken juuri nyt].

Niinkö on, että Kilpi ottaa meistä henkisen niskalenkin juuri tässä novellissa, kun pakottaa meidät perimmäisten kysymysten äärelle, ehkä enemmän kuin muissa, joissa arkinen aherrus, kaikki hyvät ja herkulliset asiat ja käänteet ovat ikäänkuin kermakakkuna herkuttelijan pöydällä. Tässä [ja tietysti kahdessa edellisessäkin, mutta tässä mielestäni erikoisesti] meitä ei päästetä näin helpolla. On otettava kantaa henkilökohtaisemmalla tasolla, näin minusta tuntuu.

Jaa, kun arkailen ryhtyä yksittäisiä kommentoimaan, voisin ehkä panna tämän omani perään. Ehkä siitä poikii muutakin, muiltakin?! Lähetänkin tämän koko sisäpiirille, vaikka aluksi olin osoitamassa yhdelle meistä. 
 

Pekka Pihlanto 

PP:  Olet oikeassa. Joudumme nyt ottamaan kantaa perimmäisiin kysymyksiin ja se on mielestäni hyvä asia - sopiva haaste. Jos saan ennakoida, tämä tendenssi jatkuu ja vahvistuukin Jäällävaeltajassa. Tuli mieleeni, että ehkä Kilpi ajatteli antaneensa "Alastalon salissa"-teoksessaan liian ruusuisen ja optimistisen kuvan merihommista ja elämästä yleensäkin. Näissä kolmessa kertomuksessa (Kaaskerin Lundström, Merimiehenleski ja Jäällävaeltaja)ja niiden henkilöiden kohtaloissa sitten näkyy elämän ja yrittämisen nurja puoli. Lisäksi teemana on iloton ja yksinäinen vanhuus. Siihen aikaan ei tietenkäään ollut sosiaalihuoltoa, vaan vanhatkin ihmiset joutuivat - yksin jäätyään - hankkimaan elantonsa viimeisillä voimillaan. Tosin on todettava, että näiden onnettomien ihmisten elämä ei olisi todennäköisesti ratkaisevasti parantunut, vaikka elämän materiaalinen puoli olisi ollutkin turvattu. He olivat käsittääkseni paljolti, paitsi tietysti onnettomien yhteensattumien (mm. haaksirikko), myös oman ajatusmaailmansa vankeja. He eivät päässeet - kolmessakymmenessä vuodessakaan - eroon kieltämättä suurista menetyksistään, vaan niitä koskevat ajatukset piinasivat jatkuvasti myrkyttäen heidän elämäänsä. 
 

Asko Korpela 20001126 (20001126) o o AJK kotisivu