| Navigointi ja teatteri. Tämä
on kahdesta syystä erityisen kiehtova juttu. Ensinnäkin siitä
syystä että kesällä Kustavissa näin tämän
tarinan teatteriesityksenä, Juha Hurmeen monologina
ja toiseksi siitä syystä, että minua on pidemmän aikaa
kiinnostanut navigoinnin matematiikka periaatteellisessa mielessä.
Nyt vihdoin muistin toteuttaa aikeeni ja tilasin Amazonilta kirjoja, joista
tämä matematiikka eli jo Alastalon salissa useaan kertaan mainitut
'logaritmit' pitäisi selvitä.
Ennen kaikkea Juha Hurmeen erinomaisen esityksen jälkeen oli kiinnostavaa ryhtyä lukemaan tekstiä kirjasta. Tuntuukin siltä, että Juha Hurmeen esityksessä kiinnitin huomiota enemmän Lundströmin ammattitaitoon ja navigoinnin matematiikkaan. Päässä pyöri ratkaisemattomana arvoituksena, miten pilvisellä säällä ja rannattomalla merellä tiedetään missä ollaan ja mihin päin on mentävä. Nyt lukiessa etualalla oli Lundströmin riipaisevan kova kohtalo. En välitä ensin kerrata, mitä kesällä kirjoitin arviointina teatteriesityksestä, vaan kirjoitan ajatuksia, joita on tullut mieleen lukemisen yhteydessä. Ehkä on sitten kiinnostavaa verrata... Lundströmin tarina on synkkä tarina. Kovan kova ja katkera ihmiskohtalo, joka muistuttaa, miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Lundström osasi varsinaisen asiansa täydellisesti: navigoinnin, mutta kuitenkin ajoi karille. Syynä oli viina ja uinahdus. Rysähti Gotlannin nokkaan, Raha-Rambergin upouusi fregatti upposi miehistöineen, Lundström pelastui kärsimään loppuikänsä tästä nukahduksesta. Kukaan ei hänelle enää laivaansa antanut, eikä hän ehkä olisi ottanutkaan. Hän oli syvästi kunniantuntoinen mies. Sovitti tekonsa opettamalla navigoinnin salat nuorille. Hän kuritti itseään myös viinalla, mutta hallitusti. Hänen horisonttinsa oli viikko. Viikottain hän sai toimestaan palkan: viljaa ja viinaa. Ne hän annosteli itselleen, niin että kumpaakin riitti seuraavaan palkanmaksupäivään. Näin koko elämä oli jaettu kulauksiin. Loppua ei tiennyt eikä välittänytkään tietää, mutta oli siihen varautunut ja valmis kestämään rangaistustaan viimeiseen päivään saakka. Arkkukin oli valmiiksi tervattuna odottamassa. Tämän synkän tarinan Kilpi antaa meille yllättävästi kolmannen käden tietona. Pukkila kertoo sen Heisalan Aatun kertomana sen jälkeen kun Pukkila oli päättänyt ottaa poikansa Evaldin pois Lundströmin opista, kun poika ei Pukkilan mielestä saa arvoistaan kohtelua Lundströmin taholta, vaan tämä nöyryyttelee poikaa istuttamalla tätä muun rahvaan joukossa, kun Jata-Fiinan Janne, kylläkin Pukkilan poika hänkin, kuten olemme saaneet tietää, saa istua pöydän päässä ja saa myös jatkuvasti opettajalta kehuja taidoistaan. Pukkila oikein mainitsee, että Aatu muistaa Lundströmin puheet tarkkaan. Pukkila siis puolestaan muistaa Aatun kertoman niin tarkkaan, että kerronnan edetessä sitä kuulee nimenomaan Lundströmin suusta, Lundströmin sanakääntein, täydellisellä meri- ym terminologialla. Niin että sitten oikein hätkähtää, kun taas yhtäkkiä muistuteaan siitä, että tarinaa itse asiassa kertoo Pukkila Aatulta kuulemansa perusteella punssikupin ääressä Lahdenperälle. Miksi kerrottu
kolmannen käden tietona? Tuntuu, että korkeintaan erittäin
pätevä psykiatri voisi näin syvälle Lundströmin
sieluun peilaavan tarinan kertoa. Hänkään ei sitä varmaan
kertoisi kolmannen käden tietona vaan itse alkulähteestä
kuultuna. Mahtaako kukaan osata selittää tai edes arvuutella
miksi tämä rankka tarina on kerrottu näin kepposissa raameissa?
Oliko se vain taiteellinen sattuma tai oikku, vai onko siinä joku
syvällisempi syy takana? Mahtaako lukupiiristä löytyä
tätä koskevia ajatuksia vai joudummeko vetoamaan isompaan asiantuntemukseen?
Mitä sanoisivat Pirjo Lyytikäinen ja Aulikki Kari?
|
KommentitMatti Tuhti:Lundströmistä kertoo kollektiivinen muisti |
Asko Korpela 20001117 (20001117) o 
o AJK kotisivu