|
Tämä lukujakso on yhtä tummanpuhuva kuin kirjan alku. Jo murhaajan edellinen puheenvuoro antoi aavistaa pahinta. Sehän tässä toteutuikin tapahtumien edetessä kiduttavan hitaasti. Lisäksi karmeutta tehostaa Pamukin monitasoinen kirjoitustekniikka.
Viivytystaistelua sanan voimalla
Eno on tosi hankalassa tilanteessa. Hänen takanaan seisoo painava mustepullo kädessään mies, joka on juuri tunnustanut murhan. Ehkä se lipsahti vahingossa, mutta nyt eno tietää totuuden. Täysi syy raivata hänet pois lavertelemasta. Alkaa taistelu aikaa vastaan. Miksi talossa ei ole muita? Ehkä murhamies edes väistyy sivummalle, jos hänet uuvuttaa puhumalla. Vastaukset hänen kysymyksiinsä venyvät monisanaisiksi litanioiksi miniatyyritekniikasta ja kirjojen katoavaisuudesta. Tämä lohduton vuodatus saattoi olla viimeinen pisara, joka mursi roiston itsehillinnän. Lukuisilla iskuilla kallo tohjoksi, toinen murha on tosiasia.
Kuoleman vaiheittainen saapuminen kuvataan monipolvisesti. Saatanakin käy tarjoamassa palveluksiaan ennen kuin enkeli poimii omansa. Mahtaako koraanissa olla tällaisia viitteitä? Ehkä joku kristillistaustainen kirjailija on kuvannut tätä irtautumisprosessia omasta näkökulmastaan. Mitä mahtaakaan sisältää Arvid Järnefeltin näytelmä Kuolema, johon Sibelius on säveltänyt musiikkia, ainakin Valse tristen.
Entä nyt?
Seküre kokee elämänsä suurimman järkytyksen palatessaan kotiin. Ihme, että hän pystyy toimimaan kohtalaisen määrätietoisesti raahatessaan ruumiin sivummalle. Häntä kalvaa se, että hän on ollut omilla poluillaan ja jättänyt Enon yksin. Hän syyttelee myös orjatarta, vaikka on itse ohjeistanut tämän kaupunkikierrokselle.
Lukijan päässä pyörii sekavia tulevaisuudennäkymiä. Salataanko Enon kuolema? Miten käy sulttaanin kirjan? Kuka kolkataan seuraavaksi?
|
o AJK kotisivu
o Pamuk