Pirjopäivi Pihlanto
22 Epilogi Sekuren kertomana

• Piilopaikassaan Sekure odottaa tapahtumien
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Piilopaikassaan Sekure odottaa tapahtumien etenemistä ja aamuhämärissä verta vuotava Kara saapuukin perheensä luo. Hän kertoo, että murhaaja oli Oliivi, mutta enää ei tarvitse pelätä. Kara on edelleen siinä käsityksessä että Oliivi on päässyt pakenemaan. Kara, Sekure ja lapset lähtevät vaeltamaan Enon talolle ja Sekure epäilee, että Kara menehtyy matkalla, uhraapa Sekure vielä säälivä n ajatuksen Karalle, joka ei koskaan saanut olla onnellinen.

Lopulta seurue pääsee perille, toiset jalan, Kara hevosen selässä, josta hän kertoo illan tapahtumia Sekurelle ja pojille.

Karan haava hoidetaan ja hänet saadaan vuoteeseen lepäämään ja sillä välin taloon onkin saapunut Ester, joka kertoo tarinan lopun: Oliivin pää oli löydetty seraljin ateljeen edestä, samoin pahennusta herättäneet kuvat ja Oliivin olikin surmannut Hasan! Sankarin sädekehä, joka oikeutta myöten olisi kuulunut Karalle, siirtyykin Hasanin ylle.

Sekure kertoo, että hän ja pojat olivat onnellisia, Kara ei. Haavan parannuttua Kara jäi loppuelämäkseen vinoksi. Sekuren ja Karan yhteiselämää kesti kuitenkin runsaat parikymmentä vuotta. Sekuren kadonnut ensimmäinen mies ei koskaan ilmestynyt vaatimaan Sekuren ja Karan liiton mitätöimistä. Murhaajan surmannut Hasan katosi Istanbulista, Enon kirjaa ei koskaan saatu valmiiksi ja ateljeen johtoon nimitettiin Haikara. Näin on tarinan irralliset juonen pätkät saatu solmituiksi.

Hauska viittaus avainromaaniin on luvun lopussa, jossa Sekure paljastaa, että Orhan oli kuunnellut äitinsä tarinaa, ottanut haltuunsa tämän Hasanilta ja Karalta saamat kirjeet ja Siro efendiltä löytyneet suttuiset kuvat. Sekure oli antanut luvan tarinan kirjoittamiseen, mikä on ymmärrettävää, sillä Sekure oli aina halunnut tulla ikuistetuksi, tosin kuvassa, mutta ehkä ikuisuus tarinassa olisikin varmempaa!

Tästä loppukappaleesta syntyy kuva, että kirjailija itse on lapsena istunut äitinsä ja tämän ystävättärien parissa ja kuunnellut palasia osmannien tarina-aarteistosta, niin monta veristä ja intohimoista tarinaa on tähänkin kirjaan mahdutettu. Ja kuvien hävittyä sulttaanien aarrekammioihin tarinat elivät ehkä suuressa määrin suullisena perimätietona, kansakunnan yhteisenä kulttuuriperintönä.

Kirjaan sisältyvät sankaritarinat paljastavat sen, että samoin kuin meille Raamatun kertomukset, Ilias ja Odysseia, Grimmin ja H.C.Andersenin sadut, Shakespearin näytelmät, Don Quioten seikkailut ovat yhteistä arvo- ja kokemusperimää, samoin nämä kertomukset avaavat osmannien jälkeläisille tutun ja viesteiltään ymmärrettävän maailman, mutta joka vielä tämän kirjan lukemisenkin jälkeen vaikuttaa minusta, ehkä muistakin länsimaalaisista lukijoista oudolta.

Palautetta 

Lähetä palautetta!