|
Aarrekammiossa
Kara ja mestari Osman taivaltavat aamuhämärissä kohti seraljia ja Karan mieleen heidän matkan tekonsa tuo tarinan vanhasta dervissistä ja tämän innokkaasta oppilaasta.
Seraljissa Kara ja Osman tutkivat kolmen miniatyristin hevoskuvat, ihailevat niiden taidokuutta, mutta joutuvat toteamaan, että oudon turvan arvoitus ei ratkennut näillä kuvilla.
Mestari Osman ei häkelly vaan pyytää sulttaanilta pääsyä tämän aarrekammioon. Osman osaa perustella pyyntönsä murhaajan etsinnällä, mutta niin Karasta kuin lukijastakin tämä pyyntö osoittaa pikemminkin Osmanin harrasta halua päästä ihailemaan kuuluisia mestariteoksia, joita muuten ei mitenkään ole mahdollista päästä katsomaan. Murhaajan etsintä on tekosyy.
Sulttaani kuitenkin oikeamielisyydessään antaa luvan, sillä hän lienee sitä mieltä, että ammattikunnan maineen puhdistamisessa kaikki keinot on voitava käyttää.
Kara ja Osman lukitaan sisälle aarrekammioon ja nyt alkaa toivottomalta tuntuva etsintä sultaain sekasortoisessa aarrekammiossa. Osman tosin tuntuu tietävän, mitä hän haluaa nähdä: ne kirjat jotka shaahi Tahmasp lähetti sulttaani Selimille kolmekymmentä vuotta sitten. Aarrekammion sisällön tunteva kääpiöCezmi aga toimittaa toivotut teokset tarkasteltaviksi.
Paljon myöhemmin käy ilmi, etteivät nähtäviksi tuodut kirjat olleetkaan niitä, joita Osman oli tarkoittanut. Kuvien selailun jatkuessa Osman mietiskelee kuvien merkitystä, tekniikkaa, historiaa:"Nyt minä tajuan, että piirtäesään kaikessa hiljaisuudessa samaa kuvaa vuosisatojen ajan tuhannet miniatyristit ovat kuvanneet vain sitä, miten maailma kaikessa hiljaisuudessa muuttuu toiseksi maailmaksi."
Illalla aarrekammiota tullaan avaamaan, mutta mestari Osman haluaakin jäädä kirjojen pariin. Kara jää Osmanin seuraksi, vaikka mieli palaa ulos ihanan elämän keskelle!
Dervissien tarina
Miniatyristien suosimassa kahvilassa on meddahin aiheena tarina dervisseistä.
Frankkilainen taiteilija oli piirtänyt kaksi kurjaa dervissiä ja paikalle osunut hoca efendi, jota nyt ei pidä sekoittaa kehenkään aikaisemmin mainittuun eikä varsinkaan erzurumilaiseen Nusret Hocaan sen enempää kuin Husret hocaankaan, ihmettelee, että taiteilija on valinnut kuvattaviksi surkeat dervissit, qalandarit, vaikka valtakunnassa on niin paljon kaunista kuvattavaa. Taiteilija kertoo saavansa kurjia kuvaavista kuvista paremman hinnan kuin kauniita kohteita kuvaavista- Dervissit ovat kuitenkin sitä mieltä, että tämä kuva kiertäessään ihmisten keskuudessa on antanut väärän kuvan heistä ja kertovat nyt, satakymmenen vuotta kuolemansa jälkeen oman versionsa tarinasta Kaksi dervissiä.
Konyalainen hoca efendi on luokitellut ihmiset neljään luokkaan eivätkä dervissit kuulu mihinkään niistä. He ovat siis ylijäämä. Hoca efendin mukaan he ovat päätyneet helvettiin, uskottomien mukaan he ovat mädäntyneitä ruumiita ja miniatyristien mielessä he ovat kuva. Heille itselleen kävi niin, että he jäätyivät kuoliaaksi matkalla Konyasta Sivasiin ja ennen kuolemaansa ainakin toinen dervisseistä näki unta, että hänestä tehtiin kuva, joka tuhansia vuosia elettyäään pääsi paratiisiin.
|
o AJK kotisivu
o Pamuk