|
Hirtetyn juutalaisen talossa
Karan kertomus jatkuu välitttömästi siitä, mihin Seküre lopetti. Taas hämmästyttää paikallinen avioliittolainsäädäntö tai -käytäntö: Koska Seküre ei ole vielä laillisesti leski, hänen miehensä suku voi väkisin viedä hänet takaisin miehen sukulaisten luo. Tästä Seküren pelastaisi se, että hänet julistettaisiin virallisesti leskeksi, mutta sitä Seküren isä puolestaan ei halua, koska silloin tämä etsisi uuden aviomiehen ja isä jäisi yksin. Seküren omilla mielipiteillä ei tunnu juurikaan olevan merkitystä.
Nyt vaikuttaa siltä, että Karan avulla Seküre saisi asioitaan järjestettyä myös omien mieltymystensä mukaiseen malliin.
Kara huomaa, että Seküre valehtelee kertoessaan menneistä vuosista ja toteaa itsekin, omia paljastuksiaan tehdessään, että hänen sanansa eivät tulleet sydämestä. Mielenkiintoinen havainto: vilpittömyys ei paljastu sillä hetkellä kun miniatyristi tekee parhaat työnsä vaan silloin, kun hän puhuu perättömiä tai tekee virheen!
Kissa ja hiiri
Murhaaja tulee vieraisille Enon luokse ja alkaa keskustelu, josta olisi mahdollista käyttää ilmaisua kissa ja hiiri-leikki, sillä erotuksella että loppujen lopuksi kyse ei suinkaan ole leikistä. Ensi alkuun keskustellaan miniatyristien roolista yhteiskunnassa ja historiassa, väläytellään jopa sellaista mahdollisuutta, että Enon sulttaanin tilauksesta toimittamalla kirjalla voisi olla poliittista merkitystä. Jos erzurumilaiset tai muut vallantavoittelijat saisivat kaikki vakuuttuneiksi siitä, että sulttaanin tilaama kirja on jumalanpilkkaa, hänen valtansa olisi mennyttä.
Murhaajaa vaivaa ajatus, että tietämättään on tehnyt kerettiläisen kuvan! Hänhän on piirtänyt viimeisellä lehdellä olevan kuvan tai ainakin eri puolille paperia eri kuvia, mutta valmista kuvaa hän ei ole nähnyt. Samaan aikaan hän alkaa arvella, että Eno on jotenkin päässyt selville siitä, että hän on murhaaja.
Keskustelu jatkuu. Eno pohdiskelee taidetta tukevien ruhtinaiden motiiveja: ensin he haluavat arvovaltansa pönkittämiseksi kuvia itselleen, toisessa vaiheessa he alkavat ymmärtää kuvia ja hankkia niitä nauttiakseen niistä itse, mutta kolmannessa vaiheessa heitä kiinnostaa vain oma paikkansa tuonpuoleisessa. "Miksi kaikki luulevat, että kuva sulkee heiltä paratiisin portit", ihmettelee Eno efendi.
Murhaaja muistuttaa, että Profeetta on sanonut Jumalan rankaisevan taiteilijoita ankarimmin. Eno efendi korjaa:"Ei taiteilijoita, vaan kuvantekijöitä".
Kuvantekijä on Koraanin mukaan yksi Jumalan ilmiasuista. Taiteilijoiden suurin synti on väittää, että he osaavat luoda kuten Jumala. Tässä jaksossa paljastuu Koraania tuntemattomalle lukijalle osa siitä kuvakammosta, joka on vielä viime aikoina saanut ääri-islamilaiset Afganistanissa tuhoamaan Bamiyanin ikivanhoja buddhalaisia jättiläispatsaita ja kirjoja, joissa on kuvia.
Enon ja murhaajan keskustelun innostamana kaivoin esiin kauan sitten ostamani ja pintapuolisesti selaamani Islamin taide-teoksen ja nythän sieltä hypähtää silmille tuttuja nimiä: Herat, Kushrau, Nizamin Khamsa, shaahi Tahmasp, sheikki Muhammed. Samasta teoksesta löytyy tieto, että tietyn koulukunnan edustajat eivät signeeranneet töitään.
Tawaststiernan teoksessa Sibeliuksesta Wegelius arvostelee nuoren oppilaansa Sibeliuksen oikullisuutta säveltäjänä" Ei meidän yksilöllisyytemme ole kaikenlaisissa omituisissa oikuissa ja päähänpälkähdyksissä;päinvastoin meidän oikea minämme pääsee esiin vasta kun ja siinä määrin kuin saamme ne kitketyiksi pois."
Jossain vaiheessa islamistinen taide on siis, aivan toisin kuin länsimainen taide, suorastaan karttanut yksilöllisyyttä. Tarina sheikki Muhammedista todistaa, että yksilöllisyys on kyllä islamistisessakin taiteessa vaikuttanut. Kun Sheikki Muhammed alkoi katua nuoruuden töitään ja yritti tuhota niitä, hän huomasi, että nuoremmat taiteilijapolvet olivat jo omaksuneet hänen tyylinsä ja jäljitelleet sitä. Eno esittää merkittävän päätelmän:"hyvän taiteilijan työt paitsi jäävät mieleemme myös lopulta muuttavat muistimme maiseman." Hän vakuuttaa, että kun taiteilija tekee kuvan, tämä ei pelkää mitään, jos kuuntelee omaatuntoaan.
Eno kysyy, kuka tappoi Siro efendin, murhaaja vastaa, ettei hän tiedä, ja ottaa jopa ylimielisen asenteen ja kysyy, eikö murhaaja tehnyt hyvän työn, kun tappoi lurjusmaisen Siron, mutta lopulta keskustelun jatkuessa hän tunnustaa:"Minä tapoin Siro efendin". Kiinnostava on lopussa murhaajan toive, että Eno ymmärtäisi, armahtaisi, pelkäisi ja auttaisi häntä.
|
o AJK kotisivu
o Pamuk