Pihlanto Pirjopäivi
04 Suvantoa ja sitten taas eteenpäin

• Miniatyristien mietteitä
• Paluu juoneen
• Palautetta
• Pirkko Koskela: Otsikoinnin arvoitus
• Lähetä palautetta!

Miniatyristien mietteitä

Edellisessa jaksossa Perhonen ja Haikara esittäytyvät, nyt Oliivi. Jokaisella on kolme kertomusta, joilla he kuvaavat suhdettaan taiteeseensa.

Tässä kohdin on pakko kysyä, olemmeko vaivihkaa oppimassa turkin kieltä? Asko on jo varmaan selvittänyt, mitä nämä alif, ba ja dzim merkitsevät, yksi kaksi ja kolmeko?

Perhonen pohdiskeli tyylin ja signeerauksen merkitystä, Haikara kuvan ja ajan suhdetta ja nyt Oliivi sokeutta ja muistia. Haikaran ja Oliivin teemat sivuavatkin toisiaan, sillä kuva ja sokeus liittyvät yhteen samoin kuin aika ja muisti.

Toisessa tarinassa on osia luomiskertomuksesta: "Jumala loi maailman sellaiseksi kuin terävä seitsenvuotias poika sen haluaa nähdä. Jumala näet loi maailman, jotta se ensin nähtäisiin.....tosiasiassa kuva on vain Jumalan muistojen etsimistä."

Oliivin kolmannessa kertomuksessa eräs virke tuo mieleen edellisen lukutehtävämme, Russelin pohdinnat filosofian ongelmista. Oliivi näet toteaa, että taiteilija ei siirrä paperille näkemäänsä hevosta, vaan muiston hetki sitten näkemästään hevosesta.

Tarinoidensa ytimen Oliivi tiivistää "Sokeus on onnen valtakunta, jonne synnillä ja Saatanalla ei ole pääsyä."

Miniatyristien tarinat ovat mielenkiintoisia ja valaisevia välähdyksiä oudosta kulttuurista. Niistä paljastuu myös meille tuttua onnen tavoittelua ja ikuisuuden kaipuuta. Tarinoista selviää historian tutkimuksenkin kannalta kiinnostava seikka: miten kuvien sankareiden kasvot muutetaan voittajien näköisiksi. Tästähän on kokemuksia myöhemmiltäkin ajoilta. Valokuvista ja maalauksista on häivytetty epäsuosittuja kasvoja tietääksemme vielä 1900-luvulla milloin minkäkin hallitsijan toivomuksesta. Nykyisten digitaalivalokuvien aikaan se on tullut entistä helpommaksi!

Paluu juoneen

Luku päättyy siihen, että ateljeen kaunis oppipoika tuo viestin Siro Efendin löytymisestä.

Seuraava luku, joka on Esterin, vie tarinaa eteenpäin antamalla Esterin kuljetella Karan ja Hasanin kirjeitä sekä oikeille että väärille tahoille luettavaksi.

Esterin syvällisestä ihmistuntemuksesta saa kuvan hänen kertoessaan:"..livahdin pihalle sanoen taas sen mitä minulla on tapana sanoa kaikille tytöilleni, niillekin, joila on kierot silmät. "Kultaseni, älä huoli, sinulle ei käy kuinkaan niin kauan kuin pidät nuo kauniit silmäsi kunnolla auki."

Luettuaan kirjeet Seküre alkaa pohtia tulevaisuuttaan ja julistaa isälleen, että hänen on mitä pikimmin päästävä naimisiin. Isän reaktio on loistavasti kuvattu hölmistyksen ja hätäännyksen sekoitus, kolme neljä kysymystä ja tokaisua samassa hengen vedossa.

Lyhyt väläys perheoikeuteen, jonka mukaan malikilaiset ja hanbalilaiset saisivat avioeron heti kun neljä vuotta on kulunut (ilmeisesti siitä, kun mies on kadonnut) ja tuomari määräisi vielä elatusavun, mutta hanafilaisten kohdalla näin näppärä ratkaisu ei ole mahdollinen.

Isän toteamus kuvaa naisen asemaa "Kai sinä tiedät, että sinun on tässä tilanteessa lähes mahdoton mennä naimisiin ilman isäsi suostumusta? Minä en halua, että menet naimisiin, en suostu siihen."

Seküre lohduttautuu pikku poikansa seurassa ja pyytää, että lukija unohtaisi, miten hän puhui sivu suunsa kertoessaan isänsä ja talo-orjan intiimistä suhteesta. Tämä näkökulman jatkuva vaihtuminen on välillä väsyttävää,mutta hauskaa ja virkistävää näissä kohdin, joissa lukija otetaan ikäänkuin sisimmän sisäpiiriin erityiseksi uskotuksi.

Palautetta 

Pirkko Koskela: Otsikoinnin arvoitus

Lähetä palautetta!