22 Pystyikö Pamuk maalaamaan näköiskuvan?
Kaksi Orhania kynän varressaViimeinen lukujakso on tyyppiä "miten heidän sitten kävi". Sekure onnistuu elämässään loppujen lopuksi parhaiten ja miksei hänen Orhan-poikansakin. Poika osoittautuu kirjailijaksi, joka on pannut kasaan tämän tarinan. Sekure kuitenkin varoittaa lukijaa uskomasta kaikkea, mitä Orhan kirjoittaa, sillä hän ei kaihda valheita silloin haluaa tehdä hyvän kertomuksen. Etunimien ja ammatin yhteys osoittavat, että Orhan Pamuk on jonkinlainen Orhan-pojan kirjallinen inkarnaatio.
Karan surullinen elämäKaraa Pamuk ei raaski tappaa, mutta jättää tämän kuitenkin raajarikoksi - sen verran pahoja olivat tikarinhaavat. Kara jää kaksikymmentäkuusi vuotta eli hänen loppuelämänsä kestävästä avioliitostaan ja sen jokapäiväisistä iloista huolimatta pysyvästi surulliseksi. Murhajutun selvittely kuivui kokoon Hasanin miekaniskuista. Taisi saada sankarin maineen ainakin Sevketin ja Orhanin silmissä. Murhaajan tappaminen ei liene ollut mikään rikos. Tosin Hasan lähti ulkomaille - joutuiko sittenkin pakenemaan vai käyttikö vain hyväkseen Oliivin nyytistä epäilemättä löytämäänsä matkakassaa? Sekuren ensimmäinen mies ei palaa, kuten jo selvältä alkoi näyttääkin.
Miniatyyritaide menetti merkityksensäNiin keskeisessä roolissa teoksessa ollut miniatyyritaide menetti merkityksensä. Muoti ei suinkaan muuttunut frankkilaisen taiteen eduksi, kuten miniatyristit olivat pelänneet, vaan uusi sulttaani käänsi selkänsä koko kuvataiteelle. Niin paljon kulttuuri oli riippuvainen hallitsijan oikuista. Kyllä tänä päivänäkin vaikuttajien ja valtaapitävien mieltymykset vaikuttavat jossakin määrin kulttuurin (ja epäkulttuurin) menestykseen. Esimerkiksi presidenttien kannat heijastuvat yleiseen mielipiteeseen. Ajatellaan nyt vaikkapa vallitsevaa suhtautumista Nato-jäsenyyteen tai vähän aikaisemmin inkeriläisten paluumuuttajajupakkaa.
Pamukin paisunut mosaiikkiLoppusuoralle ja maaliinkin päästyä Pamukin teos vaikuttaa vähän liian pitkitetyltä. Kiehtova aihe oli ilmeisesti alkanut viedä kirjailijaa sillä seurauksella, että kokonaisuus kärsi ja volyymi laajeni. Loppuratkaisu on jonkinlainen antikliimaksi. Matkan varrella vatvottiin loputtomiin kaikenlaisia teemoja, kuten kirjan yhden perusjuonteen, murhajutun selvittelyä ja sen yhteydessä muun muassa omituista hevosenturpaa sekä kirjan viimeistä kuvaa. Saimme kyllä myös lukea elävää jokapäiväisen elämän kuvausta ja pääsimme perehtymään hyvinkin perusteellisesti miniatyyritaiteen outoon maailmaan. Siihen kietoutui ahdasmielinen uskonto ja uskonkiihkoilu. Saimme hiukan taustaselitystä tämän päivän terrorismillekin. Luen parhaillaan Rymättylästä lähtöisin olevan itämaisten kielten professori ja arkeologi Aapeli Saarisalon muistelmateosta "Elämäni mosaiikkia" (1977). Hän viihtyi hyvin Galileassa muinaisia mosaiikkeja kaivelemassa. Hän ymmärsi sekä juutalaisia että arabeja (osasi jopa heidän kieltään). Hän saattoi vain si vusta seurata, miten kiistat elintilasta, ja itsekkäät ideologiat tekivät ystävistä vihollisia. Siinä ei muutama länsimainen ymmärtävä sielu merkinnyt mitään. Saarisalon teos toikin mieleeni, että Pamukin kirjan usean kertojan rakenne tekee siitä eräänlaisen itämaisen mosaiikin. Kirja valottaa kiinnostavasti pieniä yksityiskotia ja sen paisunut kokonaisuus saa hahmonsa näistä paloista.
Turhuuden ylistysPamukin teos näyttäytyy minulle hieman samanlaisena turhuuden ylistyksenä kuin Waltarin Sinuhe. Miniatyristien taide oli tekijöilleen henki ja elämä - niin kuin useimmille meistäkin oma työ tai harrastus. Sitten uusi frankkilainen innovaatio alkaa uhata sen kilpailuasemaa, mutta yllättäen hallitsijan oikku kaataakin koko alan ja ammattikunnan. Miniatyristeille olisikin ollut tarpeen elinikäisen oppimisen periaate, sillä heidän oli nyt opeteltava uusi ammatti tai elettävä loppu(työ)elämä hiipuvan alan parissa. Ateljee kuitenkin jatkoi toimintaansa ja Haikarasta tuli sen johtaja kun Osman kahden vuoden kuluttua sokeutumisestaan kuoli. Perhonen koristeli elämänsä loppuvuodet mattoja, kankaita ja telttoja. Hänelle siis uusi ura näyttää onnistuneen. Vanhoille mestareille ei alanvaihto, eikä edes tyylinmuutos ollut todellinen vaihtoehto. Sokeus oli kunniakkaampi ratkaisu - eräänlainen osittainen itsemurha.
Taidetta loppuun astiPamuk ei malta jättää kirjan erästä pääteemaa, kuvataidetta, sivuun teoksen loppusivuillakaan. Sekure on koko ikänsä salaa toivonut, että joku piirtäisi kaksi kuvaa, yhden hänestä ja toisen onnesta, jotka näyttäisivät olevan sama asia. Kaiken järjellä selittävä Orhan-poika sanoo, ettei äidin kuvaa onnesta voi koskaan piirtää, sillä ajan pysäyttämiseen pystyvät Heratin mestarit eivät osaisi piirtää äitiä oikeasti sellaisena kuin hän on, ja frankkilaiset mestarit eivät puolestaan osaa pysäyttää aikaa. Lukijan arvioitavaksi jää, osasiko Pamuk pysäyttää ajan ja maalata kynällään näköispotretin Sekuresta, Karasta ja muista kirjan keskeisistä henkilöistä - sekä miniatyyritaiteesta.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20050718 (20050718)
o 
o AJK kotisivu
o Pamuk