|
Osman katselee kuvia
Lukujakso käsittää mestari Osmanin pohdiskelua ja kuvien katselua aarrekammion hämärissä. Pamukille näyttää jo muodostuneen lähes pakkomielteeksi vanhojen miniatyristien tekemien kuvien historiikin esittely. Osmanin innostuksen kuvien katseluun tietenkin ymmärtää, sillä hän pääsee nyt ensi kertaa katsomaan monia kuvia, joiden tekijät ja joidenkin aihepiirit sekä maineen hän tuntee ennestään. Kyseessä on kuin arkeologin työ: jännityksellä hän odottaa, mitä aarrekammiota hoitava kääpiö kulloinkin kiikuttaa nähtäville.
Osman ihailee
Välillä hän kertoilee Karalle ja kääpiölle valaisevia tarinoita. Teemat ovat tuttuja: mestarien väistämätön sokeutuminen, ajatus piirtäjän tavoitteesta: piirtää kuva niin kuin Jumala sen näkee, koulukuntaristiriitoja, jne. Erikoista hevosen turpaakin haetaan samalla, mutta se näyttää jääneen jo aivan sivuseikaksi. Osman ihailee mielessään paitsi kuvia, myös kauniita mantelisilmäisiä oppipoikia, joita opetettiin ankaralla kädellä taiteen pariin. Julmat kidutuskuvat tuovat mestarin mieleen niin omat kuin oppipoikienkin pieksämiset, joilla ajettiin oppia koviin päihin. Osman ihailee myös Karan jaloja piirteitä ja tarttuu tätä käteen katsellessaan vanhan mestarin taidokkaasti piirtämää kättä.
Tikulla silmiin
Lopulta Kara uupuu ja vaipuu unten maille. Osmania ei väsytä. Kääpiö tuo hänelle kirjan ja sen sokeana piirretyn kopion. Sokeassa versiossa värit ovat vähän haaleampia kuin näkevänä tehdyssä, mutta laadukkaita molemmat. Vanhan mestarin kirjan myötä hänen eteensä tuodaan helmikoristeinen neula, jolla mestari lopulta sokeutti itsensä. Oliko syynä tähän meille käsittämättömään tekoon se, että hän ei halunnut enää muuttaa tyyliään vai oliko hän jo nähnyt kaiken kauniin ja halusi keskittyä piirtämään - sokeana - niin kuin Jumala kohteen näkee? Vielä käsittämättömämpää on se, että Osman työntää neulan kylmän rauhallisesti kummankin silmänsä iirikseen ja jää kiinnostuneena tarkkailemaan, miten näkökenttä hämärtyy. Tätä miniatyristien maailmaa on länsimaisen lukijan mahdoton ymmärtää. Kysymys on ikään kuin osittaisesta itsemurhasta. Jos tämä oli nyt aivan pakko tehdä, niin eikö olisi ollut "järkevämpää" toteuttaa se vasta kun kaikki hevosenturvat oli katsottu? Ehkäpä oli arvo sinänsä, että teko voitiin toteuttaa juur
i samalla neulalla kuin vanha mestari sen teki? Aamu sarastaa, kammion sinetti rikotaan ja ovi avataan. Luulisi, että sulttaani ei ihastu siitä, että hänen ateljeensa mestari on nyt sokea!
|
o AJK kotisivu
o Pamuk