|
Tarina on tullut päätökseensä, mutta elämä jatkuu. Viimeisen puheenvuoron käyttää Seküre. Hän kokoaa yhteen kertomuksen säikeet, täydentää puuttuvat yksityiskohdat ja kertoo lopuksi, mitä tapahtui näiden muutamien suurennuslasin alla olleiden päivien jälkeen.
Seküren onni
Seküre sopiikin hyvin viimeisen sanan käyttäjäksi, sillä hänen kannaltaan asiat loksahtavat varsin hyvin kohdalleen. Tulevaisuus on turvattu, isä kostettu, mies saatu taloon, pojat iloisia. Nyt hänellä on varaa toteuttaa haavoittuneen Karan toiveet, joskin omilla ehdoillaan. Seküre katsoo parhaaksi olla rakastava vaimo päiväsaikaan, mutta varaa yöt äitiydelle. Hänen ylimmän onnensa kuva on äitihahmo, jolla olisi hänen omat kasvonsa. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan voi nähdä, eikä edes omaa muotokuvaansa nuoruuden kukoistuksessa. Aikaa ei voi pysäyttää. Kutenkin Seküre katsoo olevansa onnellinen, vaikka varallisuutta ei kenties ole tarpeeksi, ja vaikka aviomiehelle jää pysyvät ruumiin- ja sielunvammat.
Karan murhe
Kara jää pysyvästi surulliseksi. Hän sai Sekürensa, eikä kuitenkaan saanut. Haaveneidon tavoittelu tuotti tulokseksi jotakin aivan muuta. Aikaa ei voi pysäyttää. Vain joskus salaa hän katselee vanhaa kuvaa, sitä, jossa Shirin rakastuu Khusraun kuvan nähdessään... Tämä välimatka puolisoiden välillä lienee perussyy Karan murheeseen, lisänä tulevat sitten vino olkapää, ihmisten puheet ja kukaties syyllisyys siitä, että appiukon murhan kosti loppujen lopuksi Hasan eikä hän itse. Mutta eihän Kara mikään tappaja ole, tilaisuuksia jäi käyttämättä vaikka kuinka paljon. Hän halusi vain selvyyttä, tietoa siitä, miten asiat oikein olivat. Senkin saamme tietää, että lopulta Karan sydän pettää, ja hän lyyhistyy kotikaivolle. Onnellisen elämän rakennuspuiksi eivät riittäneet säännöllinen rakkauselämä, viini, työ, ystävät eivätkä vanhojen mestarien kauniit kuvatkaan: jotakin siitä jäi pysyvästi puuttumaan.
Maailmanmeno
Lopputekstissä vallanpitäjät vaihtuvat tiuhaan tahtiin, ja heidän mukanaan muuttuu myös maailmanmeno. Aikaisemmin arvossapidetty miniatyyritaide unohtuu vähitellen, kun idän valtakunta linnoittautuu uskonnon turviin lännen mahtia vastaan. Miellyttämishaluinen Perhonen päätyy tekstiilisuunnittelijaksi, mestari Osman kuolee pois, kuten halusikin, määrätietoinen Haikara pääsee ateljeen johtajaksi, mutta eipä taida olla kovinkaan paljon johdettavaa. Ehkä hänkin lopulta siirtyy muille maille onneaan etsimään. Kirjahankekin jää ikiajoiksi keskeneräiseksi. Hasan häipyy kaupungista, jossa ei ole hänelle enää mitään hyvää odotettavissa, pikkupojat kasvavat aikamiehiksi. Orhanista tulee kirjailija, joka ei kaihda valheitakaan, jos on päättänyt kirjoittaa hyvän ja uskottavan tarinan! Mutta kaikista muuttumattomin on kuitenkin nyytti-Ester, joka säilyttää tyylinsä loppuun asti. Hän on kuin ruoho, joka aina nousee, vaikka vähän tallattaisiin - minusta kerrassaan mainio ja elävä tyyppi!
Lopuksi
Vähän on kuin olisi ollut matkalla vieraassa ympäristössä, kun sulkee tämän kirjan. Aluksi olin tosi innostunut teoksen vaihtuvista kertojista ja kaikkiin aisteihin vetoavista tilannekuvauksista, ja vaikka outo kulttuuriympäristö tekikin monet tarinat käsittämättömiksi, se samalla ruokki uteliaisuutta. Koko tämä itämaisen ja länsimaisen kuvataiteen kohtaaminen oli minulle ihan uusi ja mielenkiintoinen ajatus, joka mietitytti moneen kertaan. Murhajuttu taas kiinnosti aluksi enemmän, mutta levisi liikaa loppupuolella ja peittyi muiden asioiden alle. Sain sen vaikutelman, että Pamukilla oli hiukan ongelmia teoksen loppuunsaattamisessa, loppusivun mukaan välissä oli kahden vuoden paussi. Alku viritti odotukset korkealle, mutta lopusta puuttui särmää.
Historiallisia tapahtumia en lähde kommentoimaan. Tuokin lista osoittaa selvästi, miten vieraista asioista on kyse. Miksi juuri nuo vuodet ja tapahtumat? No, on siellä muutamia tuttuja nimiä sentään...ja jotkut kirjassa mainitut tapahtumat asettuvat oikeaan kohtaan aika-akselilla. Kiinnostavampaa olisi tietää, onko kirjan tapahtumilla yhteyksiä nykyaikaan, mutta sellaista listaa ei arvatenkaan voisi julkaista.
|
o AJK kotisivu
o Pamuk