18 Mestari Osmanin viimeinen visio
Onni onnettomuudessaVähitellen käy yhä selvemmäksi, että mestari Osman aikoo ottaa kaiken mahdollisen ilon irti aarrekammioon pääsystään. Hän kiittää Jumalaansa siitä, että saa vielä ennen kuolemaansa selata kirjoja, joista on haaveillut kymmeniä vuosia, ja että todellisuus osoittautuu tarujakin ihmeellisemmäksi. Kääpiökin on onnellinen: vihdoinkin hänen kyvyilleen on käyttöä. Vain aavistuksena lumoutuneen Osmanin tajunnassa häilähtää ajatus, että Kara ei taida olla ihan yhtä onnellinen. Mestari Osman irrottautuu entisestä elämästään kuvien virran viemänä, mutta Karaa pitelevät vielä monet rihmat. Hän etsii yhä outoturpaisia hevosia päästäkseen piinastaan. Vanha mestari etsii jotakin aivan muuta, ja yö kuluu.
Sokea vai näkevä?Aarrepaljouden joukosta löytyvät mm. jo aiemmin mainitut kirjakaksoset, joista toisen taiteilija teki näkevänä, toisen julman hallitsijansa sokaisemana tämän viholliselle. Tämän seurauksena mestari Osman joutuu väkisinkin pohtimaan omaa suhdettaan vääjäämättä odottavaan sokeutumiseen, jota hän pitää todennäköisenä kohtalonaan, mikäli saa elää. Myös kuolema saattaa odottaa heti sinetöidyn oven takana. On vielä niin paljon nähtävää - ihmeellistä punaista, joka on kätketty kivenkolojen hyönteisiin (kokenillikirvoja?), rakkauskohtauksia paratiisin puutarhoista, hovista toiseen vaeltaneita opuksia, kiinalaisia pilviä, kidutuskojeita, ihan mitä tahansa! Äkkiä vanha mestari törmää myös nuoruutensa ihanteisiin, ja joutuu myöntämään itselleen, miten kauas niistä elämä on hänet kuljettanut. Hän tajuaa, että parhaat kuvat tehdään rakkaudella eikä taituruudella ja että aihevalinta paljastaa aina paljon tekijästään. Sulttaanin palkollisena sirojen ja herkkien tunteiden maailma oli ehtinyt lähes unohtua, mutta nyt alkaa valjeta, mikä elämässä on tärkeää.
Huipun jälkeen on vain alamäkeäAivan sattumalta kääntyy esiin se lehti, jolle mestarien mestarin Behzatin käsi on piirtänyt satunnaisen virkamiehen täydellisen kauniin käden. Karan elävä käsi on siinä vierellä, ja mestari tarttuu siihen hellästi. Tämän parempaa elämä ei voi enää tarjota, ja siksi Osmanin suusta livahtaa: "Kaikki on nyt ohi." Tuon täydellisen hetken jälkeen Kara pian nukahtaa, eikä mestarin ilo enää ole sekoittumatonta. Vaikka hän saa käsiinsä legendaarisen Shahnamen, jota on saanut katsoa vain kerran 25 vuotta aikaisemmin, hän ei enää haltioidu kuvista samalla tavalla, vaan kuuntelee taas kuivakkaan järkensä ääntä. Kaikki menee vain huonompaan suuntaan, kulta-aika on iäksi mennyt! Nykyminiatyristeista taitavimmatkin - myös hän itse tahtomattaan - lankeavat vain kopioimaan, he eivät vanhojen mestarien lailla yritä katsoa suoraan tosiolevaiseen, "Jumalan pimeyteen". Turhautunut mestari Osman turmelee kirjaa tieten tahtoen, hän raaputtaa kuvilta silmät!
Töyhtöneulan houkutusPitkällisen valvomisen ja kuvien katselun aiheuttaman tunnemyrskyn jälkimainingeissa mestari Osman päätyy omasta mielestään loogiseen ratkaisuun: hän puhkaisee omat silmänsä samalla kallisarvoisella neulalla kuin ihailtu mestari Behzat. Kaikki on jo nähty. Vanhoista legendoista löytyy lukuisia suurmiehiä, jotka ovat tehneet samoin. Vanha mestari Osman ei halua elämänsä ehtoolla nähdä renessanssin vääjäämätöntä läpimurtoa ja miniatyristien perinteisen taiteen rappiota ja häviämistä. Viimeiseen asti hän kuitenkin pohtii, olisiko jotakin pelastettavissa, mutta ei löydä muuta ratkaisua. Aamun tullessa maailman värit alkavat sulautua toisiinsa. Sokeutuminen ei tapahdu heti, vielä on aikaa katsella maanpiirin kauneimpia kuvia. Toiset eivät ole huomanneet mitään, kääpiö ilmoittaa ylieunukin miehille, että etsintä ei vielä ole päättynyt. Tämä pitkä luku on kauhea ja komea yhteenveto kaikesta siitä, mitä olemme saaneet lukea miniatyyritaiteesta tähän mennessä. Jollakin tasolla mestari Osmanin vision voi jopa tajuta. Siinä on vähän samuraihenkeä ehkä? Sain joitakin viikkoja sitten lahjaksi Ritva Kovalaisen hienon valokuvakirjan Kauniiden hevosten maa, joka kertoo Turkin Kappadokiasta, ikiaikaisesta itäisten ja läntisten kulttuurivaikutusten risteysasemasta. Kirjassa selvitettiin myös hiukan miniatyyritaiteen ikivanhoja juuria, joita ei paljon myöhemmin alueelle levinnyt islam kuvakieltoineen kyennyt pois kitkemään. Sitä paitsi n. 700-850 j.Kr oli ikonoklasmin eli kuvainriiston aika, jolloin niin varhaiskristityt, juutalaiset kuin muslimitkin koko Lähi-Idässä suhtautuivat varsinkin ihmisten kuvaamiseen hyvin kielteisesti. Muslimeilla tämä ajattelu säilyi pisimpään, mutta ilmeisesti miniatyyritaide oli koko ajan vähän erillinen juttu. Ajateltiin, etteivät niin pienet työt voi kilpailla luomistyön kanssa, varsinkaan, jos ne piilotettiin kirjan kan sien sisään. Vanhoilta kalliotemppeleiden seiniin maalatuilta hahmoilta sen sijaan saatettiin tuhota kasvot, mistä kirjassa on hyvin vaikuttavia kuvia!
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20050623 (20050623)
o 
o AJK kotisivu
o Pamuk