|
Kara armaansa maalitauluna
Seküre tulistuu pahan kerran Karan varomattomasta ehdotuksesta ja tulee vimmastuksissaan paljastaneeksi senkin, että on tarkoin perillä miehen kulkureiteistä eron aikana. Kara päättää kääntää tämän voitokseen ja ihailee hiukan myös omaa itsehillintäänsä tukalassa tilanteessa. Rakkauskohtaus muuttuu kuin huomaamatta liikeneuvotteluksi. Yhteenmenon käytännön hyötyjä ja esteitä puntaroidaan monelta taholta: ongelmista suurin on tietysti entisen avioliiton mitätöinti ja hankalista sukulaisista eroon pääseminen. Seküre ei kaihda petoksen ehdottamista, Kara on taipuvainen suostumaan tummakulmansa tähden, vaikka tajuaakin tämän välillä syöttävän pajunköyttä. Kaivattu rakastettu näyttäytyy nyt todellisena: illuusiot karisevat, mutta nälkä kasvaa. Reunaehdoista neuvotellaan myös, Seküre haluaa tietää niin asumiskuvioista, tulotasosta kuin kirjahankkeen tulevaisuudestakin. Hän hallitsee rakkauden shakkipelin paremmin kuin Kara, joka aina välillä tuntee rinnassaan rakkauden kotkansiipien havinaa, rakastetun inhimillisyy
s vain liikuttaa häntä, aivan samoin kuin taitavan miniatyristin tekemä vilpitön virhe voi tehdä kuvasta elävän.
Aikuinen nainen
Väkisinkin tässä nyt joputuu pohtimaan Seküren motiiveja. Onko hänen rakkautensa aitoa, vai yrittääkö hän vain varmistaa itselleen ja pojilleen paremman tulevaisuuden? Onko hän tietoisesti suostunut isänsä pelinappulaksi vai käyttääkö Eno efendi kaunista tytärtään houkutuslintuna tämän tietämättä? Kara itse aavistelee, että Seküre oli hänet jo unohtanut, mutta nyt ainakin rouva toimii hyvin määrätietoisen tuntuisesti. Äärimmäisen vaikuttavasti hän poistuu näyttämöltä Karan ihailevan (joskin selvänäköisen) katseen saattelemana.
Empivä murhamies
Kollikissan tavoin murhaajamme kulkeutuu Eno efendin kotikadulle kuten niin monesti ennenkin. Portti aukeaa itsestään, ovi on auki, ei ketään kotona. Mies nuuskii kuin murtovaras, kunnes kiinnittää kolistelullaan ateljeessa olevan Enon huomion. Tunnelma on pahaenteinen. Monet viittaukset kuolemaan saavat lukijan ajattelemaan, että tämä ei voi päättyä hyvin, vaikka murhamies muuta väittäisikin. Ulkona on jo pimeää. Samat koirat, jotka haukkuvat Karan ja Seküren kohtauksessa, kuullaan tännekin. Tunnelma tiivistyy.
Murhaajalla on huono omatunto. Onko hän tehnyt syntiä maalatessaan Enon toivomia kuvia, onko perspektiivi itse Saatanan temppuja, onko viimeinen kuva avointa jumalanpilkkaa? Joutuuko teoistaan vastuuseen? Eno rauhoittelee, mikä aiheuttaa vain lisää kauhua: epäileekö hän jotakin? Eno esitteleekin käsityksensä mesenaattien taiteeseen suhtautumisen vaiheista, joita ovat 1. oppimisvaihe 2. nautintovaihe ja 3. katumusvaihe. Selviää, että taiteilijat joutuvat vastaamaan tekosistaan tuomiopäivänä, hehän ovat ikään kuin haastaneet Luojan luomalla omia kuviaan. Ehkä tuo kopioinnin ihailu selittyy juuri täten: vastuu siirtyy muinaisille mestareille, jotka arvatenkin ovat jo syntinsä sovittaneet.
Eno on yllättävänkin rohkea mies. Hän uskaltaa sanoa ääneen, että todella koskettavaa taidetta syntyy vasta, kun yhdistetään ennestään toisilleen vieraita asioita ja luodaan jotakin uutta. Nämä ovat juuri niitä kuvia, jotka "muuttavat muistimme maiseman". Tosi hienosti sanottu! Murhaajakin on hetken vaikuttunut, mutta kohta hän jo sormeilee painavaa pronssista mustepulloa, jonka muste on veren väristä. Eno sanoo, ettei hän pelkää kuolemaakaan.
Viimeisen aukeaman kuva on murhaajalle jonkinlainen päähänpinttymä. Se pitäisi saada nähdä hinnalla millä hyvänsä. Kun pelottelu ei auta, hän ilmaisee viimeisenä epätoivoisena keinonaan olevansa Siro efendin murhaaja. Koirat haukkuvat, murhaajalla on déjà vu. Tästä ei hyvä seuraa.
|
o AJK kotisivu
o Pamuk