06 Hautajaisista kapakkaan tai kyläilemään
Eno menee hautajaisiinSeküresta selvittyään Eno efendi sonnustautuu Siron hautajaisiin. Meidänkin suvun perimätieto kertoo, että missään ei ole niin kylmä kuin hautausmaalla talvella. Tunnelma on ankea, ollaan jossain laitakaupungilla. Siunaustilaisuuteen saapuvat kaikki miniatyristit, murhaaja siis muiden joukossa myös. Käy ilmi, että pinnan alla muhii kosolti ammatillista kateutta ja muutakin kaunaa. Eno on aika lailla varuillaan joka suuntaan, vain Oliivista hänellä tuntuu olevan hyvä käsitys. Karankin hän karistaa käsipuolestaan matkalla hautausmaalle: isä aavistaa hyvinkin, että vanha suola on alkanut janottaa, ja leikittelee aikansa kuluksi ajatuksella kotivävystä. Perhonen lyöttäytyy seuraan, Eno pitää etäisyyttä ja pohdiskelee, voisiko tämä viekastelija olla murhaaja. Hän väittää kokeeksi aikovansa luopua kirjahankkeesta. Perhosen naama venähtää pettymyksestä: ei varmaan mikään kovin hyvä pokerinaama! Puhuu sitä paitsi ihan liikaa itsestään... Samanaikaisesti talvinen Istanbul virtaa kulkijoiden sivuitse. Hautausmaalla Eno muistelee oman elämänsä täpärintä paikkaa: Kyproksen venetsialaisille piti ilmoittaa vallanvaihdoksesta. Siinä oli oma hengenlähtö lähellä, täpärä pelastus jätti tajuntaan tiedon omasta kuolevaisuudesta. Venetsialaisten upeat muotokuvat saivat samalla lisäarvoa kuolemattomuuden symboleina. Onko kirjahanke siis Enon ikuisen maineen sinetti?
Murhaaja teeskentelee surevaaMurhaaja puhuu meille, mutta ei voi paljastaa korttejaan edes näissä sisäisissä yksinpuheluissaan. Hän yrittää kaikin keinoin välttää silmätikuksi joutumista. Ei saa itkeä liikaa eikä liian vähän. Olo on aika jakomielinen, kun ei voi herpaantua hetkeksikään, ei edes tarinoidessaan. Hän kertoo siis muista asioista: lempinimien historiasta, omasta monivaiheisesta suhteestaan Siroon, reaktiostaan Enon liikkeellelaskemaan huhuun kirjanteon lopettamisesta, ruumiin löytymisestä jne. Myöskin hän pohdiskelee, ketä muuta voisi uskottavasti pitää syyllisenä. Pahuuteen tottuu. Kun pari päivää on mennyt, murhaaja huomaa hyötyvänsä äkkipikaisesta teostaan, voimantunto kasvaa. Hänenkin syntinsä voi hukuttaa Istanbuliin, maailman älykkäimpään kaupunkiin! Hautauksen jälkeen mies vakoilee Karaa ja Enoa. Edelliseen hän suhtautuu nyreästi, jälkimmäiseen suopeammin, eikä ihme, sillä tämäkin tyyppi taitaa tavoitella kaunista Sekürea.
Raha ei haiseHaikara hakeutuu näköjään hautajaisten jälkeen kapakkaan ja piirtää maksua vastaan tarinankertojalle rahan kuvan. Siitä sukeutuu taas aivan hervoton tarina, jossa kuvat kulkevat inhorealistisesti, ja samalla paljastuu monia kiintoisia asioita. Haikara siis on miniatyristeistä se, joka ei epäröi vaihtaa taitojaan rahaan ja kaikkeen mukavaan, mitä rahalla saa. On kuitenkin oltava varuillaan: oikean erottaminen väärästä ei aina ole ihan yksinkertainen juttu! Kaupungin asujamistosta ja heidän tavoistaan muodostuu vauhdikas ja värikäs kuvakudos, mutta yksi on varmaa: kaikki rakastavat rahaa. Ja juorut, huhut, valheet ja kertomukset liikkuvat yhtä vikkelästi kuin raha kädestä käteen...tai mihin se nyt milloinkin joutuukaan.
Kara kuuntelee EnoaSeuraavana aamuna Kara saapuu Enon taloon, kuten hautajaisista palatessa oli sovittu. Eno kertoo Venetsianreissustaan ja niistä pelottavista ja ihmeellisistä muotokuvista ja muista tauluista, joihin ihmiset halusivat tulla kuvatuiksi vaikka missä hahmossa. Karan on vähän vaikea keskittyä aluksi, hän ajattelee Sekürea ja kirjeenvaihtoaan sekä kuuntelee talosta kantautuvia ääniä. Lopulta Enon jutut vangitsevat hänen huomionsa. Tarkoituksena olisi siis vangita läntisen kuvan lumovoima palvelemaan sulttaanin mahtia ja välttää samalla paholaisen katalat ansat. Mutta koska islamilaisen näkemyksen mukaan kuvaa ei voi irrottaa tarinasta, pitäisi keksiä myös uusia kertomuksia: on liian vaarallista, jos kuva juttelee ihan omiaan. Taka-alalla tuntuu olevan myös poliittista kähmintää, hierotaan sovintoa venetsialaisten, vanhojen itäisenkin Välimeren tärkeimpien satamien valtiaitten kanssa. Hanke on liian arkaluontoinen julkiseksi: vaaralliset kuvat pitää piilottaa kirjan kansien sisään. Ulospäin sulttaanin ateljeen on to imittava perinteitä kunnioittaen, kuten tapana on ollut. Eno efendi saakin kokeneena diplomaattina hoidella asioita. Rakkaus kuviin on toinen juttu, se on hänen oma heikkoutensa, joka tuntuu suorastaan mutkistavan asioita. Vaikka tässä vatvotaan koko ajan samoja asioita, kerronnan mehevyys pitää mielenkiintoa yllä. Ja jotenkin kummasti jokainen pikku luku vie kuitenkin tarinaa myös eteenpäin, valottaa jotakin yksityiskohtaa, joka aiemmin oli jäänyt hämäräksi. Taitava kirjoittaja!
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20050405 (20050405)
o 
o AJK kotisivu
o Pamuk