Tarkkaileva KaraKara lähtee sulttaanin ateljeesta kiertokäynnille nuorten mestareiden koteihin, nähtävästi edelleen Eno efendin toimeksiannosta. Näin olen ymmärtävinäni, vaikkakaan en selaamisesta huolimatta löydä tekstistä kohtaa, jossa niin selvästi sanottaisiin. Lukija on tarkkailija kuten Karakin, vihjeiden keräily ja mieleenpainaminen yhdistää meitä. Eri kertojien näkökulmien yhdistäminen tuottaa mielenkiintoisia päällekkäiskuvia, joiden liepeillä tuntuu lymyilevän jotakin, mikä pitäisi huomata. Myös Joyce käytti tällaista tekniikkaa Odysseuksessa.
Ylimielinen PerhonenEnsiksi saamme tutustua miniatyristiin, jota kutsutaan Perhoseksi. Hän on puheissaan kohtelias ja noudattaa kaikkia perinteen sanelemia sääntöjä, mutta ajatukset laukkaavat omilla teillään. Tämä mies ei totisesti kätke kynttiläänsä vakan alle eikä myöskään pysy turhan tarkkaan totuuden rajoissa. Aistillinenkin Perhonen on, eikä hän ylenkatso kultaa ja kunniaa. Yksilöllisen tyylin kehittäminen tuntuu häntä selvästi houkuttelevan, joskin hän on tietoinen asiaan liittyvistä vaaroista. Hän on jo ujuttanut perinteisiin kuviin uusia rohkeita yksityiskohtia ja naureskellut omalle nokkeluudelleen yhdessä kauniin vaimonsa kanssa. Siro efendiä koskevaan tiedusteluun hän reagoi yllättävän kiihkeästi, vaikka ei itse kultaajan työtä arvostakaan. Hän itse on paras, muut ovat vain kateellisia panettelijoita! Fanaatikkosaarnaajan oppeihin Perhonen tuntuu suhtautuvan aika suopeasti, ja on tietävinään, että Sirokin oli yksi hänen kannattajistaan. Karalle ei kuitenkaan kerrota mitään todellista. Ovatko nuo kolme traagista rakka ustarinaa vain sumutusta? Karan vierailun Perhonen kokee ilmeisesti yhtä röyhkeäksi ja tungettelevaksi kuin tämän ateljeeta kiertävän katseen. Onko tämä syyllisyydentuntoa vai ei, ken tietää?
Varovainen HaikaraHaikaran luona tunnelma on toinen. Miehet ovat olleet lapsuudenystäviä, eivät vain saman mestarin oppipoikia. Taaskin kuulemme tarinoita, tällä kertaa ne käsittelevät kuvanteon ongelmia ajan suhteen. Juttu perspektiivin keksimisestä on jotensakin hieno, kuvien (ja vaimojen) kierrätys taas muualtakin tuttua. Viimeisessä tarinassa poikarakkaus sekoittaa vanhan mestarin pään ja vie lopulta hengenkin. Myös Haikaran ateljeessa on kauniskasvoinen oppipoika. Nämä jutut tuntuvat jotenkin merkityksellisemmiltä kuin Perhosen stoorit, ikään kuin Haikara yrittäisi todella kertoa Karalle jotakin. Hänkin on astunut yksilöllisyyden tavoittelun tielle: sulttaani on noussut seisomaan perinteen vastaisesti yhdessä hänen kuvitustöistään. Ateljee vaikuttaa köyhemmältä kuin edellinen, mutta taiteilija elämää nähneeltä. Hän on puheissaan varsin pidättyväinen, eikä juuri kerro yksityiselämästään. Loppu on suorastaan pahaenteinen: kun ihminen luopuu virheettömästä elämästä ja kuvasta, hänen on kuoltava. Koskeeko se myös Siro efend iä? Vai näitä muitakin?
Tarinoiden tarkoitusKuten monet muutkin, nämä tarinat tuntuvat olevan ylimääräisiä koukeroita juonen ympärillä. Ensiksi luulin, että niiden tarkoitus olisi selventää islamilaisen taidekäsityksen mysteerejä, mutta taisikin käydä päinvastoin. Siksi aloin ajatella, että ehkä niiden tarkoitus onkin välineellinen, hämäys tai piiloviesti. Selvemmäksi asiat eivät ainakaan muuttuneet, vaikka oikein rautalangasta väännettiin 1-2-3, tai sitten ehkä A-B-C. Selvittikö joku tuota otsikointia? Oliivin kertomusta ryhtyy nyt lukemaan otsa valmiiksi rypyssä. Katselin myös Annen linkin takaa löytyviä miniatyyrien kuvia: siellä tosiaan on tutulta vaikuttavia hahmoja! Olisi hauska tietää, avaako koko kirjan lukeminen niiden koristeelliset koukerot jollakin uudella tavalla. Sama pätee tietysti myös näihin kertomuksiin.
|
||
PalautettaMinna Torvinen-Artimo: A, B, C
|
||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20050329 (20050322)
o
o AJK kotisivu
o Pamuk