|
Kuka olisikaan parempi kertomaan Enon hautajaisista kuin Eno itse. Asko kiinnitti huomiota kappaleen nimeen. Sisällysluettelosta huomaa, että tämän on viimeinen kerta kun Eno puhuu. Hänen mukaansa nimetyt kappaleet ovat ainoita, joissa on mukana omistusliite. "Minä olen Enonne" voisi viitata kuviteltuihin kuulijoihin: kenelle Eno on kirjan alussa puhunut ja kenelle hän nyt ajattelee puhuvansa. Kenen Eno Eno oikein on? Palasin kirjan alkuun kappaleeseen, jossa Kara ensimmäisen kerran puhuu. Hän sanoo " - - Enoni on lähettänyt minulle kirjeen".
Ensimmäisessä "Minä olen Enonne" kappaleessa sanotaan: "Olen Karalle Eno efendi, mutta Enoksi minua kutsuu moni muukin. Karan äiti halusi aikoinaan, että poika kutsuu minua Enoksi, ja vähitellen kaikki muutkin ryhtyivät tekemään samoin." Samassa kappaleessa sanotaan, että Karan äiti oli Enon vaimon sisko. Meidän mielestämme eno on äidin veli, joten äidin siskon mies ei olisi eno, vaan paremminkin setä. Olisiko eno-sanan käyttäminen korostanut suhdetta, tehnyt sen läheisemmäksi.
Suku on monissa kulttuureissa tärkeä, ja sukulaisuutta kuvaavia sanoja käytetään eri tavalla. Muistan somalialaisen naisen kerran puhuneen serkuistaan, ja kun ihmettelin serkkujen määrää, kävi ilmi, että osa oli kaukaisempaa sukua, mutta serkku-sanaa käytettiin kuitenkin. Koska Seküre on Enon tytär, on tässä avioliitto siis solmittu todellisten serkusten kesken.
Hautajaisissa Eno kuitenkin on tyytyväinen: juhlat ovat tarpeeksi hienot. Erilaisia paššoja sun muita ihan vilisee. Olinhan noita sanoja ennenkin nähnyt, mutta tarkistin merkityksiä sivistyssanakirjasta. Pašša on kirjan mukaan korkeimpien upseerien ja virkamiesten arvonimi osmanien valtakunnassa ja visiiri islamilaisissa maissa korkeimpien virkamiesten, erityisesti ministerien arvonimi.
Paitsi hautajaisistaan, Eno kertoo kuolemanjälkeisestä olostaan, joka on suurin piirtein sellaista kuin kirjoituksissa kerrotaan. Väriloisto ympäröi Enoa, ja kaiken suurin on punainen väri. Eno pääsee enkelien saattamana puhe-etäisyydelle suurimman kanssa, mutta ei kuitenkaan näe Häntä. Hän lausuu kirjan yhden kirjan alun Koraaninsitaateista: "Minulle kuuluu niin itä kuin länsikin."
Mestari Osman on ärtynyt
Mestari Osman tuntee itsensä: hän on pahansisuinen vanhus, jolle mikään ei kelpaa. Nyt hänellä on syytäkin olla ärtynyt. Kesken nautinnollisen maalaustyön hovin lähetti tulee hakemaan hänet ylieunukin ja kaartin ylipäällikön puheille. Osman joutuu ottamaan vastaan tehtävän murhaajan saamiseksi kiinni ja tietysti kirjan valmistamiseksi ammattikuntansa johtajana. Seuraa keskustelua ja pohdiskelua siitä, ketä ja miten voisi kiduttaa. Kidutus on jotain sellaista, jota on vaikea käsittää. Minkälainen mieli voi keksiä kaikkia niitä keinoja, ja minkälainen ihminen niitä toteuttaa? Jo aiemmin mainitsemani humoristi Terry Pratchetin Kiekkomaailma-kirjassa Small Gods kuvataan kiduttajia kuin mitä tahansa ammattikuntaa, mikä on aika makaaberia, mutta sopii siihen maailmaan.
Hautajaisherkkuja ja johtolanka
Ester pääsee taas ääneen, nyt kertomaan hautajaisista maallisemmasta näkökulmasta. Porukassa on hyvä itkeä. Enoa surressa saa itkettyä muitakin murheita. Ester ymmärtää itkun puhdistavan vaikutuksen.
Hän ymmärtää myös ruoan päälle. Nyt saa syödä mahansa täyteen. Samalla voi kiertää talossa tarkkailemassa tilannetta. Lapset ovat pahanteossa, kun kukaan ei huomaa, ja Hayrie on huolissaan omasta tilanteestaan. Ester saa selville Hayrien mielenliikkeitä ja maistelee halvaa. Halvasta tehdään myös asia Siro efendin lesken luo. Käynti on hyödyllinen, koska leskeltä löytyy kuva hevosista. Kuva ei ole Siron tekemä, joten se on johtolanka.
Kappaleiden nimistä
Kirjan rakenne on, kuten mainittu, erikoinen. Rupesin Pirjopäivin ja Pirkon innoittamana pohtimaan lukujen nimiä tarkemmin. Sisällystä tutkiessa huomaa, että kappaleiden nimissä on todella jonkinlainen rytmi. Onkohan alkukielessä tai englanninnoksessa samanlainen ero "minä olen…" ja "nimeni on…" Molempia fraasejahan käytetään esittäytyessä.
"Minua kutsutaan…" esiintyy niissä yhteyksissä, joissa ei käytetä henkilön oikeaa nimeä, vaan kutsumannimeä: Perhonen, Oliivi ja Haikara - myös murhaaja esitellään näin. Kaikki kuvat mainitaan "minä olen…" -tyyliin: koira, puu, raha, Kuolema, Punainen, hevonen, Saatana, kaksi dervissiä, nainen. Kaikki näistä eivät ole vielä puhuneet, mutta oletan niiden olevan kuvia. Edelleenkin minua mietityttää, miksi Kuolema, Punainen ja Saatana kirjoitetaan isolla. "Minä olen…" ovat myös Eno, Orhan ja Seküre sekä mestari Osman, tosin vain "Olen…". Kara ja Ester esiintyvät "nimeni on…" Lieneekö mitään merkitystä?
Kuvien sanomisia kuvaavat kappaleet ovat tähän asti tuoneet murhamysteerin väliin filosofista pohdintaa, kuvien tekemisen ja kuvien merkityksestä, paikoin tosin kieli poskella -tyyliin (koira ja raha). Kuvien avulla on päästy kritisoimaan vallitsevaa tilannetta ja Erzumin saarnamiestä. Eri hahmot ovat suhtautuneet frankkilaiseen kuvantekemiseen ja muuhunkin kerettiläiseen elämään eri tavoilla. Kuoleman kuvan tarina vei tosin myös juonta eteenpäin kertomalla Enon ja miniatyristin maalaussessiosta.
Palasin myös Nimeni on Punainen -lukuun. Koska se on samanniminen kuin kirja, sillä olettaisi olevan merkitystä. Tosin luku ei mielestäni ole missään erityisessä käännekohdassa. Pitäisin käännekohtana Karan ja Seküren häitä, tai oikeastaan seuraavaa aamua, jolloin Enon kuolema paljastettiin: tästä eteenpäin toiminnan olettaa kulkevan loppua eli murhien selvittämistä kohden.
Luvussaan punainen siis ensin luettelee kaikkia paikkoja, joissa väriä käytetään. Saamme vaikutelman, ettei maalaus ole minkään näköinen ilman punaista väriä. Sitten pohdiskelua: Mitä on olla väri? Tämän jälkeen kerrotaan punaisen valmistamisprosessi, josta taas päästään kysymykseen, mitä on olla punainen. En vieläkään, vaikka en ole enää flunssassa, ymmärrä tätä kohtaa. Ensin saan vaikutelman, kuin punaista voisi ymmärtää näkemättä: "Jos sitä koskee - -, se on jotain raudan ja kuparin väliltä. Jos sen ottaa käteen, se polttaa. Jos sitä maistaa, - - kuin suolaliha. Jos sitä syö, vatsa tulee täyteen. Jos sitä nuuhkaisee, - - hevoselle. Jos se tuoksuu kukalle, - - päivänkakkara." Sitten kuitenkin sanotaan, että punaista ei voi selittää sille, joka ei näe. Punaisen näkemistä ja Jumalan näkemistä verrataan, ja "Jumala näkevälle näyttäytyy. - - Siksi Koraanissakin sanotaan, etteivät sokea ja näkevä ole samanveroisia". Tämä on toinen kirjan alun Koraanisitaateista, mikä mielestäni korostaa tämän luvun merkitystä.
Ymmärretäänkö tässä sokea ja näkevä konkreettisesti? Jos kyllä, niin miksi osa miniatyristeista sitten sokeutta tavoittelee. Jos ei, niin mitä sokeus sitten tarkoittaa. Sokeutta "nähdä" Jumalaa eli Jumalan kieltämistä? Kun Jumala näyttäytyy näkevälle, niin "näkeekö" näkevä Jumalan ja harjoittaa uskonnollista elämää? Punaisen merkitys ei joka tapauksessa ole vähäinen. Se on kaikkialla, vaikka sokeat sen kiistävätkin.
|
o AJK kotisivu
o Pamuk