|
Enon ajatus, että hän on vuosia tehnyt työtä miniatyristin kanssa, mutta ei tuntenut tämän sydäntä lainkaan, toi mieleeni rikoksista tuomittujen ystävien kommentit, yleensä iltapäivälehdissä, siitä, että kukaan ei olisi voinut uskoa X:ää murhaajaksi tai muuksi rikolliseksi. Luin "välipalana" uusimman Rei Shimura -dekkarin ja siinäkin käsiteltiin osin samaa: tuttu, ihana ihminen tunnustaa tappaneensa, tosin sotatilanteessa.
Murhaaja, jonka henkilöllisyydestä en vieläkään ole varma, on siis elänyt siivoa elämää, kunnes epätavallinen tilanne, jota hän ei ilmeisesti kokenut kontrolloivansa, sai hänet tappamaan Siron. Enokin oli pelännyt Siron panikoivan ja tekevän jotain, ja hän on hetken jopa kiitollinen murhaajalle. Tästä alkaa pitkä keskustelu kuvien mahdista ja todellisen miniatyristin olemuksesta. Murhaaja syyttää Enoa omista toimistaan, ja Eno kehuskelee murhaajan taitoja. Kohtaus on tiivis, vaikka lukija aavistelee, miten tässä käy, Pamuk saa lukijan (ainakin minut) pauloihinsa. Jospa joku tulee ja pelastaa Enon?
Tilanne vaikuttaa jo rauhoittuneelta, kunnes Eno alkaa puhua kuvien merkityksen vähenemisestä ja katoamisesta. Pitkä monologi (joita tässä kirjassa on useita) sopisi filmattavaksi: Eno puhuu koko ajan innostuneempana, murhaaja kiertelee häntä koko ajan ahdistuneempana ja lopulta iskee mustepullolla päähän. Miksi Eno suututtaa murhaajan? Kyllähän hänen täytyi ymmärtää, että omaa erinomaisuuttaan täynnä oleva miniatyristi ei halua kuulla töidensä joutuvan riepoteltavaksi ja unohduksiin.
Eno siis kuolee, mutta jatkaa kertomustaan. Kohtaamisen alussa viitattu satu kerrotaan nyt kokonaan, mutta tarinan onnellinen loppu ei päde. Saatana ja valon enkeli Azrail tulevat Enon luo, kuten hän oli eläessään uskonut. Mielenkiintoista on, että Eno sanoo olevansa turvallisin mielin, koska ei ollut uskonut, että kuvien tekeminen on Saatanasta. Onko tämä länsimaista vaikutusta vai Enon omaa päättelyä, siitä ei voi olla varma, mutta se lienee yksi syy, miksi Eno ehdotti kirjaprojektia: hänellä ei ollut mitään pelättävää tuonpuoleisessa. Toisin kuin murhaajalla.
Tähän on pakko mainita toinenkin kirjailija, jonka kirjoissa kuolleet pääsevät juuri sellaiseen paratiisiin tai helvettiin, johon ovat uskoneet. Terry Pratchett kirjoittaa humoristista fantasiaa Kiekkomaailma-nimisestä maailmasta, jossa Kuolema kulkee viikate kädessään. Kirjoissa on aika ajoin kohtauksia, joissa kuolleet, ensin tietysti kuoltuaan, keskustelevat hetken Kuoleman kanssa ja poistuvat sitten kuka mihinkin juhlimaan tai kärsimään. Olen tykännyt tästä ajatuksesta ja ihastuin lukiessani Pamukilta saman.
Ruumis löytyy
Sataa lunta, sekä kirjassa että tätä kirjoittaessani. Tuli takatalvi. Kirjoissa, ja erityisesti elokuvissa käytetään usein säätä korostamaan toimintaa. Nyt Seküre palaa Karaa tapaamasta lumisateessa. Hän löytää isänsä ruumiin ja raahaa kalmon pois silmistä. Seküren henkilökuva saa uusia piirteitä, joita tosin ainakin Pirkko ja Asko ovat jo löytäneet: Seküre ei ole turha tyttö. Vaikka hän repii hiuksiaan ja huutaa ääneen, hän toimii aktiivisesti estääkseen lapsia näkemästä ruumista. Kaiken kaaoksen keskellä hän järjestää pojat nukkumaan ja Hayrien avukseen siivoamaan murhaajan jättämiä jälkiä.
Pojat ovat uteliaita ja peloissaan, äiti kertoo kummitus- ja rakkausjuttuja johdatellakseen heidän käytöstään. Sevket tulee aiheuttamaan vielä ongelmia: poikaparka kaipaa isäänsä, eikä halua uuttaa isää. Hän on lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, ja luulenpa, että Enon kuoleman jälkeen pyrkii sovittamaan isännän saappaita, jos siihen annetaan mahdollisuus. Uusperheen ongelmat näyttävät samoilta vuosisadasta riippumatta.
Murha on pakko salata, koska muuten Seküren salainen kohtaaminen paljastuisi. Vaikka on kylmä, jää miettimään, kuinka kauan ruumiin voi salata. Talossa asuvat vilkkaat pojat eivät tilannetta paranna. Tai liikkuva tietotoimisto Ester, ei sen puoleen.
|
o AJK kotisivu
o Pamuk