TorvinenArtimoMinna
07 Kuvia ilman tarinaa

• Lemmenkipeä Kara
• Kalmankatkuinen katkelma
• Kuolema puhuu
• Meddah ja hoca -sanat ja Pamukin kielestä
• Palautetta
• Pirkko K.: Meddah
• Lähetä palautetta!

Salaperäisen kirjan suuri merkitys sai edellisessä jaksossa hieman valaistusta. Nyt saamme lukea, että Eno on todella tehnyt jotain kumouksellista. Hänellä on kuvia, mutta tarina puuttuu. Miksi hän toivoo juuri Karan tekevän tarinan? Onkohan Seküre keksinyt jotain kirjaa varten jo aiemmin? Tässä olisi Enolla hyvä tilaisuus yhdistää nuo kaksi rakastavaista yhteisen salaisuudenkin voimin.

Saamme tietää, mitä kuvia Enolla on: kuolema, puu, saatana, hevonen, koira ja raha. Miten ollakaan, samat kuvat ovat juuri niitä esineitä, jotka kirjan takakannen mukaan "puhkeavat puhumaan". Miniatyristit ovat saaneet siis Enolta tehtävän, jota ovat heti alkaneet kopioida. Loogista käytöstä toki aina niille, jotka ovat tottuneet kopioimaan. Tosin aika riskialtista antaa arveluttavan kirjan kuvia yhtä arveluttavalle tarinankertojalle, joka veistelee kuvista omia juttujaan. Mahtaako Eno tietää? Kara ainakin oli kuuntelemassa ensimmäistä eli koiran tarinaa.

Enon salainen tehtäväkö vai vanhuus on saanut hänet varautuneeksi? Hänen ajatuksensa laukkaavat kirjasta Karaan ja pohdintoihin, aikooko Kara tappaa hänet. Vaikka tuskin kosioreissulla olevan kannattaa tulevaa appiukkoaan kolkata. Mehän tiedämme Karan kertoman jälkeen, että hän liikuskelee huoneessa yrittäen saada tietoa Seküresta.

Eno suhtautuu kirjaan vakavasti. Hän kertoo Karalle siitä ja sen tekemisestä paljon. Näyttää yhä enemmän myös siltä, että miniatyristien joukko ei ole mitenkään yhtenäinen, vaan kaikki kilpailevat toisiaan vastaan ja tuntuvat tekevän pilkkaa toisistaan. Mestari Osmaniakin on pilkattu. Kirja on Enolle niin tärkeä, että hän pyytää Sekürea varmistamaan sen valmistuminen Enon mahdollisen kuolemankin jälkeen.

Seküre-parka, hän rakastaa, tai ainakin haluaa miehen. Miehet sen sijaan käyttävät aikaansa kirjaan. Jotain vaikeasti tulkittavaa on Seküren ja Enon suhteessa. Tosin jos ajattelen keskimääräistä isän ja tyttären välistä keskustelua, ne eivät varmaan paljon tunnelmaltaan eroa Seküren ja Enon keskusteluista: asioista, kuten rakkaus, ei puhuta suoraan. Nytkin jäi epäselväksi, ymmärtävätkö Seküre ja Eno toisiaan. Tosin minusta tuntuu, että ymmärtävät. Heille tuntuu olevan normaalia puhua yhtä ja tarkoittaa toista.

Lemmenkipeä Kara

Kara on Enon kanssa keskustellessaan onnistunut keskittymään kahteen asiaan, sekä kirjaan että naiseen. Seküre käyttää poikiaan viestinviejinä, ja Kara näkee hylätyn talon Sevketin kanssa. Poika kertoo Karalle äidin unesta ja kysyy, onko Kara tappanut isän. Ei mitenkään hyvä alku uusperheelle. Kara kuitenkin päättää ryhtyä isäksi Seküren pojille, jolloin hän omissa ajatuksissaan saa Sekürea kohtaan tuntemalleen kiihkolle ylevämpiä vaikutteita. Koska tie Seküren mieheksi käy Enon päätöksen kautta, Karan täytyy kirjoittaa Enon pyytämät tarinat. Pahaksi onneksi hän ei keksi mitään, vain kapakan meddahin tarinat tulevat hänen mieleensä. Olisipa hienoa, jos sulttaanin kirjan tarinat olisivat miniatyristien kapakan seinälle kopioimien kuvien inspiroimat tarinat.

Kalmankatkuinen katkelma

Sitten pääsevät ääneen murhaaja ja kuolema. Murhaaja piirtää pukukirjaa (muotilehden vastinetta?) rutiininomaisesti yrittäen samalla pitää demonit loitolla. Hän kuvaa hyvin hetkeä ja tunnetta, jolloin levottomuus iskee. Hän sanoo sen tulevan illalla rukouskutsun aikaan, me kai tunnemme hetken aamuyön suden hetkenä. Hän on sekä taiteilija että murhaaja, joten häntä riivaavat moninkertaiset demonit. Tavallinen ahdistunutkin tietää, miten kamalaa on, kun levottomuus kalvaa, joten murhaajan olo on varmaan hurja.

Hän päätyykin kulkemaan öisiä katuja hylättyyn luostariin. Mielestäni hän ei kuitenkaan tunne katumusta. Hän sanoo pelkäävänsä kuolemanjälkeistä rangaistusta ja pyrkii perustelemaan Siron tappamisen, ikään kuin Siro olisi ansainnut kohtalonsa. Hän siivoaa hylättyä paikkaa, katumusharjoitusta se ei tunnu olevan, vaan näyttöä Jumalalle siitä, että hän on "hyvä orja".

Murhaaja jatkaa harhailuaan, ja saamme kuulla, että häntä kalvaa ehkä murhaa enemmänkin Enon kirjan viimeinen kuva. Tästä kuvasta on puhuttu jo aiemmin, ja siitä näyttää muodostuneen murhaaja-miniatyristille pakkomielle. Meidän on tietysti vaikea ymmärtää, mitä kumouksellista voi olla paperin eri puolille piirretyissä hevosen-, rahan- ja kuolemankuvissa. Tosin muistui mieleeni taidenäyttely, jossa valokuvaaja (en muista nimeä, olisiko ollut ruotsalainen taiteilija) sommitteli Raamatunaiheisia kuvia, mm. Madonnasta, käyttäen malleina homoseksuaaleja. Näyttely sai julkisuutta, vaikka muistaakseni se ei ollut Suomessa. Joka tapauksessa kuvat, kuten sanat, vaikuttavat ja järkyttävät meitäkin paljon nähneitä ja maallistuneina pidettyjä länsimaalaisia. Kai meille jokaiselle on joku tai jokin pyhää, emmekä halua nähdä sitä pilkattavan.

Murhaaja kulkee Enon talolle ja lähtee seuraamaan Karaa. Mielenkiintoista on, että vaikka hän pelkää kirjan järisyttävän koko elämäänsä, nähdessään Karan poistuvan Enon talosta hän ajattelee mustasukkaisena, että "Eno efendi antaa hänen (Karan) tehdä valmiiksi meidän kirjamme" (kursivointi minun). Murhaaja on ihastunut Seküreen, eikä siis pidä ajatuksesta, että Kara saa naisen. Murhaajan kolmatta aivoitusta en ymmärrä, miten Karan osallisuus kirjaan tekee Siron murhan turhaksi. Vai oliko murhaajan tarkoitus todella lopettaa kirjan teko? Kuvitteliko hän, että sulttaani noin vain lopettaisi kalliin projektin? Vai luuliko hän, että kirjaa muutettaisiin sopivammaksi? Luulen, että murhaaja, joka on olevinaan niin hyvä ja ehkä tärkeä jäsen miniatyristien joukossa, on hermostunut siitä, että hänet on siirretty sivuun kuin joku mitätön. Hän on utelias ja haluaa nähdä lopullisen kuvan. Nyt joku kauan pois ollut mitättömyys saakin tehdä hänen työnsä loppuun ja saa vielä ihanan naisenkin. Ei siis ihme, että toinen verit yö oli lähellä.

Kuolema puhuu

Kuoleman kuva kapakan seinällä on ensimmäinen laatuaan, jonka siellä istuskelevat näkevät. Kuolema ei nähtävästi ollut aihe, jota vanhat mestarit kuvasivat. Eno sai siis houkuteltua yhden mestareista luomistyöhön. Työtä edelsi pitkä keskustelu ja luentaa kirjoista (Koraani vai muita kirjoja?). Kuolema oli siis kuvattu sanoin, mutta nyt vasta piirretty kuvaksi.

Kuoleman tarinassa omasta synnystään kuvataan vanhusta, siis Enoa, sanoilla salamyhkäinen, vaatelias, ovela, saatanallinen ja kaistapäinen, kun taas kuvan piirtänyt mestari on nuori, järkevä, ihmeellinen miniatyristi, jolla on uskomaton kyky, ihmeitä tekevät kädet ja kauniit silmät. Tarinankertoja osaa liehitellä kuvan tehnyttä taiteilijaa ja samalla ikään kuin antaa hänelle synninpäästön: miniatyristi ei ole yksin vastuussa kuvasta, vaan syyllinen on hänet kuvantekoon houkutellut kaistapää.

Kuva ei ole hyvä, mikä ei lie ihme, jos ihminen ensimmäisen kerran piirtää jotakin, jonka tietää olevan vastoin oppimaansa. Kuvassa on myös käytetty frankkilaisia menetelmiä, mutta mistä miniatyristi oli ne oppinut? Tuskin hän pelkästä Enon puheesta uusia vaikutteita sai. Eiköhän vääränlaisia kuvia ollut yhden jos toisenkin hallussa? Lopuksi Kuolema varoittaa, ettei sen kanssa ole leikkimistä ja kertoo, että sen piirtänyt miniatyristi kulkee pitkin katuja luullen olevansa kuolema. Kuvan maalannut miniatyristi on tämän mukaan tappanut. Aiemmin luimme, että Haikara piirtää kuvia kapakkaan, joten onko tässä nyt murhaaja. Ehkä Haikara halusi murhata Siron, jotta kirja tulisi valmiiksi ja hän saisi lisää kultaa ja kunniaa. Haikara ei muistaakseni ollut naimisissakaan, joten hän voisi hyvin olla ihastunut Seküreen.

Ennen kuin lähetin tämän, luin Pekan ja Tapion lähettämät tämän osa kommentit, joissa mainittiin Perhonen murhaajaksi, ja palasin takaisin siihen lukuun, jossa Eno näyttää Karalle kuvat. Toden totta, kuoleman kuvan piirtäjäksi mainitaan Perhonen. Tosin heti perään Kara puhuu koiran kuvasta mainiten nähneensä sellaisen kapakassa, joten ihan selkeä ei kohta mielestäni ole. Perhosen ja murhaajan monet ajatukset ovat samanlaisia: usko omaan mestarillisuuteensa ja vastuun sysääminen muiden harteille. Ja ehkäpä Perhonen vain isotteli kertoessaan meille kauniista vaimostaan ja tehokkaasta "korrestaan" peittääkseen ihastumisensa Seküreen.

Meddah ja hoca -sanat ja Pamukin kielestä

Lainasin vapaa-ajan paikkamme kirjastosta Suomi-turkki -taskusanakirjan, mutta siinä ei ollut sanaa 'meddah'. Olisiko tämäkin sana arabiaa? Kirjastossa ei ollut arabian kielen sanakirjaa. Pienessä sanakirjassa on turkin sana 'medeni', joka tarkoittaa 'sivistynyt'. Yhden kirjassa toistuneen sanan löysin sanakirjasta. Erzumilainen saarnaaja mainitaan usein nimellä Nusret hoca. 'hoca' tarkoittaa sanakirjan mukaan 'opettajaa'.

Lainasin myös Mervi Nousiaisen toimittaman kirjan Turkin kirjallisuus (BTJ Kirjastopalvelu Oy), koska kannessa komeili kolmen muun kirjailijan lisäksi Orhan Pamuk. Kirja on vuodelta 1997, ja siinä mainitaan Pamukin kirjoittavan uutta kirjaa, jossa "palaan jälleen historiaan, tällä kertaa etsin värejä". Vuoteen 1997 mennessä Pamuk oli kirjoittanut 5 romaania ja yhden elokuvakäsikirjoituksen.

Artikkelin Pamukista on kirjoittanut Tuula Kojo, ja sen otsikko on "Orhan Pamuk ja romaaniksi kutsuttu moderni leikkikalu". Artikkelista jää vaikutelma, että Pamuk on pyrkinyt omaan ilmaisuun, jossa hän yhdistää sekä turkkilaisia että länsimaisia vaikutteita. Teoksissaan hän liikkuu sekä nykyajassa että historiassa. Taidan etsiä kesälomaksi Valkoinen linna -kirjan, jossa siinäkin on murhamysteeri. Tosin rakenne kuulostaa yhtä erikoiselta kuin tämän Punaisen rakenne: Linnassa vuorottelevat kadonneita sukulaisiaan etsivän miehen päivien kuvaus ja sanomalehtikolumnit, joissa on vihjeitä.

Artikkelissa mainitaan, että siihen mennessä uusimman teoksen, Musta kirja -nimisen romaanin "kielellinen nypläys, pitsi" jakoi Turkin kahtia. Vuonna 1928 oli Atatürkin toteuttamana tehty kielenuudistus, jossa paitsi vaihdettiin aakkoset myös korvattiin arabialaisia ja persialaisia lainasanoja turkkilaisilla sekä yksinkertaistettiin kielioppia. Artikkelista saa vaikutelman, että kielenuudistus jotenkin yksinkertaisti kieltä liikaa, jotta "lyhyitä lauseita myös rivikansa oppisi vaivatta lukemaan". Artikkelin mukaan Pamukille ei tuo turkki riittänyt, ja hänen sanotaan uudistaneen kieltä, käyttäneen erikoista sanajärjestystä ja ilmeisesti myös laajempaa sanastoa, mikä miellytti toisia ja raivostutti toisia. Osa hämmästeli myös kirjassa käytettyä katujen puhekieltä. Niinpä osa tämän Punaisenkin sanastosta on varmaan arabiaa tai persiaa, etenkin kuin teoksessa liikutaan ajassa, johon moderni turkki ei sopisikaan. Kaikkia sanoja ei siis löydy nykyturistille tarkoitetusta sanakirjasta.

Kirjailijat, jotka käyttävät kieltä totutusta poikkeavasta, saavat näemmä kuulla kunniansa joka puolella maailmaa. Musta linna -teoksessa Pamuk otti kantaa myös päivänpolttaviin ongelmiin, joihin hän ei ilmeisesti aiemmissa teoksissaan juuri ollut viitannut - jos ymmärsin artikkelin oikein - ainakaan suoraan. Miksei siis Punaisessakin olisi kannanottoja myös omaan aikaamme. Asia saisi varmaan valaistusta lukemalla linkkiviitteet ja kuuntelemalla Pamukin kommentit tästä kirjasta, mutta olen halunnut jättää ne lopuksi. Kuten Asko kirjoitti lukevansa kirjan luvut ensin ja lukupiirin kommentit vasta sitten, minäkin teen samalla tavalla. Omien pohdintojen jälkeen on riemastuttavaa huomata, että joku muukin on ajatellut samoin ja vielä riemastuttavampaa, että joku on keksinyt erilaisen tulkinnan, erityisesti yhteyden nykypäivään, joita en oikein tahdo löytää.

Palautetta 

Pirkko K.: Meddah

Lähetä palautetta!