|
Eno lähtee Siro efendin hautajaisiin riideltyään Seküren kanssa. Ulkona on kylmä, joten arkunkantajatkin kiirehtivät juoksujalkaa moskeijasta hautausmaalle. Siro haudataan kaupungin laitamille, liekö kuolintavalla jotain tekemistä asian kanssa.
Hautajaiset voivat olla kokemukseni mukaan todellisia surujuhlia, joissa vainaja on päähenkilö. Toisinaan hautajaisiin kokoontuu väki, joka on tullut paikalle kohteliaisuudesta tai velvollisuudesta, vaikkei vainajaa läheisesti tuntenutkaan, jolloin hautajaiset ovat kuin hillitty sukutapaaminen. Tällöin keskustelunaiheena ovat monet muut asiat. Koskaan en ole ollut virallisluonteisissa hautajaisissa, tarkoitan jonkun merkkihenkilön hautajaisissa. Voisin kuvitella, että niissä käy kuten Siron hautajaisissa: tilaisuudessa puhellaan kaikenlaista. Toki Siron kuolintapa on niin poikkeuksellinen, etteivät hautajaisetkaan aivan tavanomaiset voisi olla. Jos saattoväki tarkkailee toisiaan murhaajaa etsien, ei tilanne kovin spirituaalinen ole.
Miniatyristit tekevät Siron hautajaisissa politiikkaa: mestari Osman on jo vanha, ja hänen seuraajallaan olisi hyvät oltavat. On siis pidettävä huolta, että on mukana loppupeleissä, kuten nuoriso sanoo. Perhonen uskoo Oliivin ja Haikaran juonittelevan häntä vastaan. Murhaajan kertomuksesta käy ilmi, että kaikilla Enonkin käyttämällä mestareilla on ollut läheinen suhde Osmaniin jo oppipojasta. Ateljeessa tunnutaan käyttävän mielellään lempinimiä.
Murhaajakandidaatit
Murhaaja muistelee hautajaisissa oppipoikavuosiaan eli paljastaa, että hän on yksi miniatyristeista. Hän uskoo voivansa puhua erilaisella äänellä silloin kun käyttää omaa nimeään ja silloin kun puhuu murhaajana, joten hän uskoo voivansa huijata meitä. Tämä lukijalle (vai kuulijalle) puhuminen on edelleen hieman hämmentävää, vaikka siihen alkaa pikku hiljaa tottua. Mieleeni tulevat vanhat suomalaiset klassikot, joissa kaikkitietävä kertoja saattaa alkaa puhutella lukijaa. Joissakin elokuvissa on myös käytetty kertojaa, joka puhuttelee filmin katsojaa. Ylipäätään tämän kirjan kohtaukset tuovat paikoin mieleen elokuvan kohtaukset.
Asiaan. Siis murhaan. Murhaaja kertoo, ettei Siro enää pitänyt hänestä alettuaan seurustella erzumilaisen saarnaajan kanssa. Meillä on siis joukko mestariminiatyristeja, jotka pyristelevät hengellisen ja maallisen maailman ongelmien kanssa. Toisaalta he ovat mestareita, joiden taitoa pitää käyttää heratilaisten mestarien Jumalalta saatujen kuvien kopioimiseen, eli heidän asemansa edellyttää vakavaa uskonnollisuutta ja moraalia. Erzumin saarnaaja puhuu ymmärtääkseni samasta asiasta: traditioita täytyy noudattaa, eikä uusia oppeja tai tapoja saa ottaa käyttöön.
Toisaalta miniatyristit tarvitsevat toimeentulonsa, jota antavat maallisen yleisön tilaamat kirjaset ja kuvat tai Intian sulttaani. Toiset heistä halajavat ehkä myös mainetta, vaikka sitä ei saa sanoa ääneen. Kilpailu asemasta on myös kova, vaikka luulisi, ettei moinen kuuluisi pyhille miehille.
Ensimmäiseen ryhmään kuului mitä ilmeisemmin Siro, joka sai vaikutteita myös saarnaajalta. Toiseen ryhmään voisi kuulua ainakin Oliivi, joka toivoo pääsevänsä Intiaan. Tosin Oliivin kertomukset muistista ja sokeudesta olivat kenties uskonnollisempia kuin kahden muun miniatyristin. Ainakin ne koskettivat Karaa.
Perhonen on vaikeampi tapaus. Hän on omahyväisesti sitä mieltä, että hän on paras. Hän todennäköisesti havittelee Osmanin asemaa. Hän sanoo tässä osassa jo toisen kerran, että muut kaksi ovat häntä vastaan. Ensin hän puhui murhasta, nyt mestari Osmanin paikasta. Tosin Perhonen puhuu itsestään myös "vanhan kurin" miehenä, joka ei "hyväksy sitä, että hovin miniatyristit piirtävät torilla parilla lantista kenelle tahansa - - ".
Murhaaja alkaa selitellä tekoaan miettimällä, miten hankala ihminen Siro oli. Siro mainitaan huonoksi taiteilijaksi, joka kiireisenä ja rahanhimoisena pilasi muiden kuvat. Hän oli myös sorea hienostelija, vanhan tyylin orja, saivartelija ja viisastelija, joka halusi esitellä muiden virheitä mestari Osmanille. Samassa yhteydessä toistuu se, että rahan saamiseksi miniatyristien oli pakko maalata muutakin kuin hovin tilauksia. Jos murhaajan kuvaus Sirosta on vähäänkään paikkansa pitävä, hän oli vahvoine uskonnollisine mielipiteineen varmaan hankala kumppani tilanteessa, jossa rahaa saadakseen oli unohdettava kuvien jumalallinen asema. Tosin vaikka murhaaja tuntee itsensä entistä rohkeammaksi ja paremmaksi, hänkin ehti kuunnella Siroa sen verran, että mielessään on epäilys: Onko Enon teettämä kirja todella perinteen kavallusta ja uskonnon pilkkaa?
Olen ajatellut, että Perhonen voisi olla murhaaja, mutta nyt hän (siis murhaaja) mainitsee Seküren maailman kauneimpana naisena. Voisiko aiemmissa luvuissa vaimoonsa, joka tosin on vain korttelin kaunein nainen, niin tyytyväinen mies olla ihastunut toiseen naiseen?
Raha puhuu
Tässä osassa tulee ilmi, että Haikara on todennäköisesti yksi Perhosen halveksimista taiteilijoista. Hän on piirtänyt tarinankertojalle kuvan rahasta, joka nyt kertoo oman tarinansa. Raha sanoo olevansa ainoa oikea miniatyristin mitta. Näin siis Haikara voisi kuulua aiemmin mainitsemaani maallisempaan ryhmään, koska näyttää keräävän rahaa ja rehentelevän sillä kapakassa. Tarinankertoja tuntee hänet, joten sitä kautta Haikara saa paitsi mammonaa myös mainetta. Eiköhän näitä tarinoita kerrota kaupungin muissakin kapakoissa?
Raha pilkkaa kaikkea ja kaikkia. Hän tai se sanoo tuoneensa miniatyristien keskuuteen Heratin (siis hengellisen) tunnelman kaiken tappelunnujakoinnin jälkeen. Tässä saavat osansa sekä vanhat että nykyiset mestarit.
Saamme hyvän käsityksen Istanbulin oloista, kun raha kertoo, mihin kaikkeen se voidaan vaihtaa. Tosin en ymmärrä, mitä se tarkoittaa vanhan lihavan orjattaren jaloilla. Kuvaus paikallisista oloista jatkuu rahan kaikkien piilopaikkojen luettelolla. Yäk. Nyt taas muistin, miten äitini opetti minua lapsena aina pesemään kädet, jos olin käsitellyt rahoja (silloin viikkorahoista kertynyttä pikku summaa laskettiin hartaasti).
Rahan kertomuksessa toistuvat monet aiemminkin mainitut ihmisryhmät. Olisiko teillä muilla tietoa niistä. Kiinalaiset, intialaiset, osmanit, persialaiset ja dervissitkin tiedän. Keitä ovat abhaasit, mingreelit ja tšerkessit? Sana 'hoca' toistuu myös usein. Tarkoittaakohan miestä?
Kara puhuu
Eno efendi taitaa kuulua miniatyristien kakkosryhmään. Nuoruudessaan hän sai tilaisuuden olla Venetsiassa, jossa hän sai vaikutteita toisenlaisesta maalaustaiteesta. Nyt hän on jo vanha ja uskaltaa tehdä kiellettyjä asioita. Hän vaikuttaa taiteilijalta. Siis siinä merkityksessä, joka on meille länsimaisille tuttu. Taiteilija näkee ympäristönsä, tulkitsee sitä ja luo oman käsityksensä teokseensa. Taiteilija kehittyy ja kehittää, hän ei kopioi toisten töitä, eikä omiaankaan.
Tätä ajatellessani koin (pienen) ymmärryksen hetken: Miniatyristit pelkäävät venetsialaista maalaustapaa, koska se korostaa yksilöä eikä Jumalaa. Eno kertoo, että kun ihmisestä maalataan muotokuva, hänet asetetaan keskipisteeseen, paikalle, jossa Jumalan kuuluu olla. Kun ihmisestä maalataan muotokuva, hänestä tulee tärkeämpi kuin hän todella on. Kuva saa siis kuvaa suurempia merkityksiä. Voin hiukan ymmärtää, että vain vanhoja kopioivat miniatyristit ovat kokeneet uudet kuvat saatanallisiksi. Paitsi, että kuvat tuntuivat vievän ajatukset pois Jumalasta ja korostavan ihmistä, uudenlaisten kuvien tekemisen on täytynyt olla osalle miniatyristeja pelottavaa myös siksi, etteivät he osanneet tehdä niitä.
Tällä viittaan myös aiempaan "jaotteluuni": hyvä kopioija osasi tehdä hyviä kopioita, joita eivät kuitenkaan ostaneet kovin monet, taiteilija puolestaan osasi piirtää muutakin, mikä takasi hänelle toimeentuloa. Kopioijat tunsivat uhkaa, johon oli helppo vastata alkamalla saarnata vanhojen mestarien ja miniatyyrien jumalallisesta puolesta. Konflikti on valmis. Kyse on uskonnosta, rahasta ja suosiosta. Kaikki ovat myös sopivia murhan motiiveja. Eikä rakkautta Seküreen, maailman kauneimpaan naiseen, voi jättää huomiotta.
Eno kertoo Karalle, miten hän Venetsiasta tultuaan esitteli sulttaanille ajatuksensa kirjasta. Sulttaanin puheenvuoro käsittelee samaa kuvan ongelmaa: kuva ilman tarinaa on epäjumala ja seinälle ripustetusta kuvasta tulee epäjumala. Kuitenkin Eno halusi maalata ainutlaatuisia kuvia ja sulttaani halusi teettää itsestään kuvan, joka ripustettaisiin seinälle. Koska kummankaan haluja ei voinut toteuttaa sellaisenaan, tuli Enon tehtäväksi kirja, johon nämä väärät kuvat olisi piilotettu. Kirjan lähettäminen Venetsiaan sulttaanin mahtavuuden merkkinä kuvaa hallitsijoiden ikiaikaista pullistelunhalua, jota toki kansa myös odottaa.
Tuliko teille muille seinälle ripustetuista epäjumalankuvista mieleen ketään tai mitään erityistä? Minun ajatuksissani vilahtivat Hitler, Lenin, Stalin ja Aasian kommunistiset päämiehet. Turkissa ei liene ketään vastaavaa. Olen ymmärtänyt, että Atatürk on ollut ja on arvostettu. Se, millaisia otteita hän käytti vallassa ollessaan, ei ole jäänyt historian tunneilta mieleen.
|
o AJK kotisivu
o Pamuk