Kara aloittaa salapoliisintyönsä käymällä kahden
miniatyristin ateljeessa. Vastauksina mestari Osmanin kysymyksiin molemmat
kertovat tarinoita. Suullinen kertomaperinne elää tässä
kirjassa. Tarinoita on mielestäni helppo seurata, mutta ei ollenkaan
helppo ymmärtää. Kara näyttää alkavan ymmärtää
niitä tai ainakin mestarien logiikkaa, koska pystyy toisessa ateljeessa
ollessaan jo itsevarmasti tulkitsemaan kolmatta tarinaa. Pidän kirjailijan
tavasta näissä luvuissa kuvata ympäristöä Karan
katseen kautta miniatyristin kertomana.
Perhonen puhuu palturia
Tämä perhoseksi kutsuttu miniatyristi valehtelee paljon. Hän
tietää olevansa hyvä ja ajattelee ansaitsevansa kultaa ja
kunniaa, mutta ei sano sitä, koska haluaa antaa itsestään
hurskaan kuvan. Hän kertoo olevansa mieskunnoltaankin hyvä, mutta
puhuu Karalle palturia tästäkin. Nämä tarinat (Alif,
Ba ja Dzim lienevät lukusanoja) kertovat kuviin tehdyistä virheistä
tyylin alkuna ja signeerauksesta, joka näyttää olevan paholaisen
keksintöä.
Jokin tämän Perhosen ajatuksissa oli samanlaista kuin murhaaksi
kutsutun ajatuksissa: omahyväisyys, äkkipikaisuus ja Siro efendin
luonnehdinta. Sopivan murhaajakandidaatin oloinen mies siis. Toisaalta
voi olla, että Perhonen on Eno efendin porukkaa, muttei sentään
tappanut Siroa.
Haikaran tarinat
Haikaraksi kutsutun miehen tarinat olivat Perhosen juttuja kummallisempia,
vaikka kertomus horisontin keksimisestä oli mielenkiintoinen. Lueskelin
kirjaa kahvilassa ja täytyy myöntää, että näiden
tarinoiden seuraaminen oli siellä hieman hankalaa. Tulee mieleen venäläiset
klassikot, joiden lukeminen on tuskaa, koska suuren henkilöjoukon
nimet eivät tahdo pysyä mielessä. Tämänkin lukujakson
jälkeen päässäni ovat sekaisin shaahit, kaanit ja heidän
vaimonsa ja orjattarensa.
Kysymyksiä
Osaako kukaan kertoa kirjassa olevista lukuisista viittauksista poikien
kanssa paneskeluun? Oliko se tuossa ajassa (ja kulttuurissa?) tavanomaista,
kuten antiikin maailman vapaiden miesten puuhat? Vapaasti mestarit ainakin
asiasta puhuvat.
Toinen kysymykseni liittyy tuohon tyyliasiaan. Kaikki mestarit puhuvat
siitä, että hyvä miniatyristi kopioi tunnollisesti vanhojen
mestareiden töitä eikä yritä luoda mitään
uutta. Mistä nuo vanhat mestarit sitten kuvansa ovat kopioineet? Voidaanko
ajatella, että Jumala on ne heille antanut kuin lakitaulut Moosekselle?
Tai ilmestynyt näyssä? Vai unohdetaanko tämä kysymys
kokonaan, kunhan vaan enää kukaan ei kehittele mitään
erilaista?
|