Torvinen-Artimo Minna
Lisää kertojia

• Kumpi naisista puhuukaan asiaa?
• Entä puu? Onpa outoja juttuja.
• Kara ateljeessa
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Tämänkertainen lukurupeama tuo eteemme lisää uusia kertojia. Palvelusnaisen valinta yhdeksi kertojaksi oli hiukan yllättävää, vaikka toisaalta kuka olisi parempi juoruamaan "paremman väen" asioista kuin palvelusväki, joka on koko ajan paikalla, mutta jonka sanotaan muuttuvan näkymättömäksi, palveltavien kannalta siis. Tämä Ester hoitaa asiansa varsin näppärästi: isäntäväelle ei varmaan tule mieleen, että lukutaidoton palvelusnainen vie kuljettamansa kirjeet kiertotien kautta. Hän tulkitsee sekä kirjettä että Seküren käytöstä psykologisella silmällä. Hän kuvaa mielestäni myös hienosti tunnetta, jonka rakastunut kokee jotain rakkaalle kuuluvaa esinettä, tässä kirjettä, vaaliessaan. Kelläpä ei olisi joskus ollut jotain tyttö- tai poikaystävälle kuulunutta amulettia, vaatekappaletta tms. josta ei halunnut luopua.

Kumpi naisista puhuukaan asiaa?

Esterin puheenvuoron jälkeen - minusta on hiukan erikoista, että henkilöt todella puhuvat lukijalle - Seküren puheet vaikuttivatkin ensilukemalta kummallisilta. Nainenhan kertoo ensin karseasta lankomiehestään, mutta sanoo sitten menneensä vilvoittelemaan ikkunan ääreen, koska oli hämillään paitsi arkielämän surkeudesta myös tämän Hasanin kosiokirjeistä.

Olisipa muuten outoa, jos joutuisi turvautumaan johonkuhun toiseen pystyäkseen lähettämään kirjeen, tai lukemaan sen. Vaikka olen lukenut, että Amerikassa tai Englannissa voi tilata esim. juhlapuheen valmiiksi kirjoitettuna, kunhan vain lähettää kirjoittajalle tarvittavat tiedot.

Seküren puheista huolimatta en kuitenkaan usko, että tässä on kyseessä tunteissaan häilyvä nainen, vaan nainen, joka todella pelaa rakkauden shakkipeliä, kuten Kara sanoo. Onhan se Seküren kannalta hyvä, että on useampi soturi (vai mitä ne nappulat ovat nimeltään?) pelissä. Jos vaikka Kara alkaa empiä, voi Seküre ohimennen mainita toisestakin kosijasta.

Entä puu? Onpa outoja juttuja.

Kesken rakkauden pelejä joudumme taas kahvilaan kuuntelemaan kertojamestaria. Ensin tuli mieleen, että kylläpä on ollut monimutkaista tuo kirjojen teko, mutta se ei varmaan ole tämän luvun tarkoitus. Jutut järkensä menettäneestä shaahista ovat huvittavia, mutta ihan kaikkea siitä saarnaajasta kerrottua en ymmärrä. Ja taas puhutaan kuvien tekemisestä. Lopun toteamus "En näet halua olla itse puu vaan se mitä puu pitää sisällään" on arvoituksellinen. Tulee kaukainen (ja hyvin unohdettu) filosofian kurssi mieleen, siellähän puhuttiin esineistä ja esineistä an sich. Tai jotakin.

Kara ateljeessa

Kirjoitusten ja kuvien tekeminen saadaan tässä luvussa tuntumaan yhä hankalalta: enpä haluaisi olla kumaraan kasvava oppipoika miniatyyriateljeessa. Hullun shaahin toimet vaikuttavat täälläkin. Nykyaika tuli mieleen siitä, miten hienot teokset eivät enää kiinnosta, vaan taiteilijat joutuvat tekemään eräänlaisia pokkareita ja jopa yksittäisiä kuvia sotimisesta ja sänkypuuhista.

Ateljeen mestari Osman edustaa tässä kaiketi tiukkaa uskonnollisuutta ja konservatismia. Kaivoon työnnetty Siro efendi oli ilmeisesti hänen hengenheimolaisiaan. Tämän tyylikeskustelun taustalla tuntuu olevan käsitys, että koska Jumala on luonut maailman, ei ihmisen asia ole yrittää luoda enää mitään. Persoonallisen tyylin tekijät luovat uutta. Mestarin kolme kysymystä eivät auenneet Karalle, eivätkä minullekaan, mutta ehkä saamme molemmat selvyyttä niihin, kunhan hän esittää ne (vielä) elossa oleville salaisen kirjan tekijöille. Kummallisen ateljeekäynnin jälkeen oli oikein mukava kulkea torille helposti lähestyttävän Esterin luo.

Palautetta 

Lähetä palautetta!