|
Mietin tässä ennen kuin aloitin tämän kirjoittamisen, että mahtaako kirjan lukujen nimet kantaa sisällään jo tarinaa. Kaikki kappaleet kertovat jostakin "minästä" - se on niissä yhteistä. Luvut alkavat pääsääntöisesti kolmella eri tavalla eli joko ne ovat muotoa "nimeni on", "minä olen" tai "minua kutsutaan". Haikara, Perhonen ja Oliivi ovat aina ne henkilöt, joissa sanotaan, että minua kutsutaan (murhaajahan kait on yksi näistä). Selailin sisällysluetteloa eteenpäin ja siellä tulee muutama poikkeus - luvut koskevat mestari Osmania ja kahta dervissiä. Tämä kirja näyttää niin loppuun asti harkitulta, että epäilen näiden lukujen nimenannossakin voisi olla mietittävää. Kunhan vaan malttaisi…
Hautajaiset
Yksinkertaista kuvausta hautajaisista. Usein hautajaisissa puhutaan ainakin tilaisuuden alussa samanlaisia asioita kuin tässä jaksossa on kuvattu. Otan tähän aika pitkän sitaatin, koska mielestäni siinä on onnistuttu tuomaan esille se, minkä itse aika usein koen hautajaisissa. "Portailla sisäpihan portin luona ajauduin ateljeen johtavan mestarin Osmanin viereen; kumpikaan meistä ei tiennyt mitä sanoa. Se oli oudon jännittynyt hetki; yksi vainajan veljistä oli alkanut nyyhkyttää, joku teeskentelijä oli innostunut ylistämään Jumalan suuruutta. "mikä hautausmaa?" hän kysyi minulta, mutta vain muodon vuoksi."
Tuossa sitaatissa on kaksi asiaa, jotka koskettivat. Usein hautajaisten alussa on vaikeaa saada keskustelua alkamaan luontevasti. Tilanne saattaa olla hankala monestakin syystä: tietää, että pitäisi tuntea joku tietty henkilö, mutta ei muista mistä tilanteesta, kokee huonoa omaatuntoa siitä, että tuohonkaan sukulaiseen ei ole ollut yhteydessä pitkään aikaan tai jopa välit henkilön kanssa, jonka viereen on "ajautunut" ovat olleet huonot. Tilanteet saattavat olla todella kiusallisia.
Toinen seikka, joka tuosta sitaatista tulee mieleen on, että ihmisten tuntemukset hautajaisissa ovat hyvin henkilökohtaisia. Suhde vainajaan vaikuttaa siihen, ihmisen herkkyys vaikuttaa siihen ja lisäksi opitut tavat tulevat painokkaasti esille. Sitaatissa mainittiin, että "joku teeskentelijä oli innostunut… ". Voi olla, että tämä teeskentelijä ei omasta mielestään teeskentele lainkaan vaan kokee hautajaiset juuri sellaisena paikkana, että Jumalan ylistäminen kuuluu sinne tai vaihtoehtoisesti sillä tavalla pystyy hillitsemään itsensä esimerkiksi valtavalla itkun purkauksella. Murhaajahan koettaa hillitä itseään - aika huonolla menestyksellä.
Viime lauantaina kun istuimme iltaa ja illan kuluessa tuli puhetta tietysti paavista. Silloin emme tienneet, että paavi oli kuollut, mutta eräs pöydässä istuneista heitti ilmaan kysymyksen siitä, että mitä se tarkoittaa, kun sielu uskontomme mukaan siirtyy taivaaseen. Hän lähinnä ajoi takaa siinä sitä, että minkä ikäinen sielu sinne taivaaseen menee. Jos ihminen kuolee vastasyntyneenä, keski-iässä taikka todella iäkkäänä ehkä dementoituneena, niin tuntuu siltä, että se sielu on näissä tapauksissa aika erilainen. Ainakin se tapa, jolla me ymmärretään sielu. Tässä kirjassa kerrotaan, että sielu tulee takaisin kolmen päivän kuluttua katsomaan ruumista, jossa on ollut. Löytyminen kuivan kaivon pohjalta, esim. kasvot täysin muodottomina, lienee aika kova kokemus.
Koira, puu ja nyt raha
Irrallisia asioita, jotka kuvastavat jotakin. Koiran (Pirkon avustuksella) uskon kuvaavan toisinajattelijaa. Puun osalta ajattelin, että se voisi kuvata tilannetta, jossa henkilö on pudonnut menestyksentieltä yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten takia. Nyt pitäisi keksiä rahan merkitys. Raha kuului Haikaralle ja annettiin ymmärtää sivulauseesta, että Haikaralle raha oli tärkeää. Siitä ei kuitenkaan puhuttu sen enempää. Enemmänkin puhuttiin rahan arvosta, rahaan painetuista kuvista ja todella erilaisista rahan säilytyspakoista. Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu, että tärkein seikka kirjan tarinan kannalta lienee se kuvien tarkastelu ja kuvien merkitys miniatyristille. Millä tavalla rahan arvo tulisi mitata ?
Yksi perustelu näkökannalleni mielestäni tulee seuraavassa luvussa, jossa Kara pohtii taas paljon erilaisia asioita. Yksi asia on kuvan merkityksen pohdinta ja ajatus siitä, että mitä kuvan pitäisi itse asiassa merkitä. Kirja jaksaa kantaa tarinaa vaan jaksosta toiseen, ilman että se oikeastaan etenee.
|
o AJK kotisivu
o Pamuk