Eipä herpaannu mestarin absurdinen ote! Ainoa mihin voin mielessäni
verrata on García Marquesin kirjat. Nyt kun eivät ne ole tuoreessa
muistissa, olen valmis väittämään, että tälle
häviävät. Katsomatta muistelenkin, että eivät
korkeimpaan arvosanaan yltäneet, mihin tämä ilman muuta
yltää. Aivan oikein: Sadan vuoden yksinäisyys on espanjan
kielellä saanut arvosanan 1, mutta suomeksi 3, luettuna luultavasti
rinnakkain. En siis ole ymmärtänyt espanjaa tarpeeksi ja toisesta
Marquesin kirjasta olen antanut 2. On sellainen mielikuva, että niiden
absurdius oli 'vähän liian paksua'. Tästä en ole sitä
mieltä. Onko absurdia ollenkaan, vai onko samalla tavalla absurdin
ja täysjärkisen rajalla kuin Jules Vernen kirjat ovat todellisuuden
ja mielikuvituksen rajalla, niin ettei oikein tiedä missä raja
kulkee. Ainakaan vielä en ole Pamukin otteeseen kyllästynyt.
49 Nimeni on Kara
Hevosenturvan kautta tässä nyt murhaajaa etsitään.
Mielikuvitukselliseen ja vähäiseen oljenkorteen, hevosen turpaan,
on tekijä onnistunut koko revohkan kärjistämään.
Tavallisesti murhaa selvitetään murha-aseen tai jonkun muun sellaisen
konkreettisen todistuskappaleen kautta, mutta ei tässä. Heti
alkuun käy selväksi, että mestari Osman ei ole mikään
selkärangaton liero. Hän on uskollinen ammatilleen ja sanoo suurelle
sulttaanille suoraan, ettei syyllinen selviä hänelle nähtäväksi
tarjotuista kuvista. Täytyy päästä aarrekammioon tarkastuskierrokselle.
Tässä kohdassa välähtää mieleeni, että
mestari Osman onkin mestari Pamuk, joka pelottomasti esiintyy taiteensa
puolesta totalitarismia vastaan. Näinhän ovat taiteilijat aina
tehneet, jos ovat uskaltaneet. Kätkeneet oman vastalauseensa omaan
taiteeseensa. Rohkeuden asteesta sitten riippu kuinka näkymättömäksi
sanoma kätketään. Tekijä haluaa tietenkin sanomansa
myös julkisuuteen, kaikkien tietoon. Eivät vallanpitäjätkään
niin tyhmiä ole, etteivät viestiä ymmärtäisi.
Heidän kannaltaan kiusallista on, että viesti on kätketyssä,
epämääräisessä muodossa. Jos hyökkäät
avoimesti, lisäät vain viestin tehoa. Jos taas jätät
sikseen, tekijä saa tehdä myyräntyötän ja vallanpitäjät
joutuvat siihen huonoon valoon, mihin tekijä on heidät tarkoittanutkin.
Kun kirjaa tällä tavoin Pamukin mielenilmauksena tulkitsee,
herää kysymys siitäkin, mikä merkitys mahdollisesti
on tällä merkillisellä vanhojen mestareiden kuvien orjallisella
toistamisella ja oman puumerkin vaarallisuudella. Ehkä niidenkin korostaminen
on osa vastalausetta. Tai 'vastalaususetta', olisikohan kysymys vain 'totuuden'
tai vielä lievemmin vain oman mielipiteen sanomisesta, mielipiteen
ilmaisemisen vapaudesta. Osman tässä todella uppoutuu vanhoihin
aarteisiin. Tuntuu siltä, ettei häntä ensinkään
pelota niskan päällä keikkuva miekka ja kidutusuhka. Hän
vain ahmii parasta taidetta, mitä voi olla saatavissa, ihan kuin outo
hevosen turpa olisi vain toissijaisena asiana mielessä. Karalla taas
on mielessä Seküre ja aviovuoteen toistaiseksi kokemattomat ilot.
On siinä meillä kaksi dervissiä!
50 Olemme kaksi dervissiä
Devissit ovat olleet mielessäni tähän asti joku sotaisa
heimo jossakin siellä ja niin taitavat olla tämän jälkeenkin.
Tässä on taas puhujana muita kuin eläviä ihmisiä,
ei sentään puun lehtiä tai kuvia, vaan jo toista sataa vuotta
sitten kuolleita ihmisiä, dervissejä kaksi. Vai ovatko hekin
vain devissin kuvia kirjassa. Kuvina heidät esitetään, vääräuskoisten
frankkilaisten piirtäminä. Mutta kuvathan puhuvat. Saatanastakin
puhutaan samaan hengenvetoon - ja rahasta, ja rahasta piirtämisestä,
perin juurin tuomittavia asoita kaikki. Nämä dervissitkin kuvina
lopulta päätyivät sulttaanin aarrekammioon, Lopuksi onkin
lyhyt selonteko heidän 'paikastaan kuvassa, kuolemassa ja maailmassa'.
Frankilaisen taiteilijan mallina oltuaan dervissit lähtivät vaeltamaan
ja lopulta paleltuivat kuoliaaksi. Paha heidät peri.
Seuraava lukujakso on kokonaan mestari Osmanin oma. Mahtaako siis Pamuk
siinä paljastaa sanomansa, ja kuinka selvästi?
|
o AJK kotisivu o Pamuk