Korpela Asko
06 Lisää näkökulmia

• 17. Minä olen Enonne
• 18. Minua kutsutaan murhaajaksi
• 19. Minä olen raha
• 20. Nimeni on Kara
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Edellisessä lukujaksossa painopiste oli taiteessa. Tekijä pontevasti marssitti esiin argumentteja hyvän taiteen puolesta. Vaikka tavallaan ei tuumaakaan anneta periksi siitä käsityksestä, että ainoa oikea tie on vanhojen mestareiden töiden orjallinen kopiointi, joutuu ihmettelemään tällaista näkemystä. Ja tuntuu, että kaikki sitä noudattavat taiteilijatkin sisimmässään sitä vastaan kapinoivat. Onkohan tämä sittenkin Pamukin todellinen viesti, vaikka hän muuta todisteleekin? Onko näin nytkin vai oliko näin vain 1500 luvulla? Tässä on niin paljon sellaista, joka todella on päinvastoin kuin sanotaan. Onko siis tämäkin käsitys hyvästä taiteesta? Tällaiset kysymykset askarruttavat. Ajattelevatko muutkin lukupiiriläiset jotakin tällaista, vai olenko yksin?

17. Minä olen Enonne

Asiat etenevät ajassa, sillä nyt ovat murhatun hautajaiset. Sää on kurja - näin ainakin minusta tuntuu - kuvittelisin, ettei Turkissa jäästä paljon tarvitse puhua. Tässä puhutaan. Hautajaisiin mennään sekavin ja epäluuloisin tuntein. Ammattikateus ei unohdu tässäkään tilaisuudessa. Murha on tapahtunut, mutta ei tiedetä kuka sen on tehnyt eikä oikein sitäkään varmuudella, että miksi. Murhaaja on kenties paikalla, mutta kuka hän on? On tässä hautausmaa paikkaan sijoitettu! Tai sitten: kaikkea se Pamuk keksiikin. Selostaa kulkueen matkaa ohi teurastamoiden löyhkäävine ruhoineen. Venetsia on mielessä ja kirja. Se on saatava hinnalla millä hyvänsä valmiiksi!

18. Minua kutsutaan murhaajaksi

Tietenkin: murhaaja on mukana. Mutta kuka heistä? En muista ennen tällaista lukeneeni. Murhaaja puhuu avoimesti kaikista tapahtumien yksityiskohdista, mutta siitä huolimatta emme tiedä kuka hän on. Hän puhuu tietenkin myös omalla nimellään, mutta onko hän Perhonen, onko Oliivi, onko Haikara? Minä en ainakaan osaa vielä ketään sulkea pois. Tässä murhaaja selväkielisesti toteaa, että täytyy puhua kieli keskellä suuta, ettei paljastaisi itseään. Paljastuuko sitten kuitenkin jossakin vaiheessa? Vai jääkö kokonaan hämärän peittoon? Sekin voisi olla mahdollista. Tai sitten paljastuu, mutta vain hyvin tarkkaavaiselle lukijalle. Kyllä tästä värikkäästä tapahtumien kavalkaadista voi joka tapauksessa hyvin nauttia, kävi kuinka kävi. Palataan ajassa taaksepäin, siihen kun nykyset mestarit olivat nuoria oppipoikia. Vuoron perään saivat kunnian kantaa mestari Osmanin salkkua ja kertoa ateljeen kuulumisia. Silloin heillä oli viikonpäivät niminään sen takia, että kullakin oppipojalla oli määrättynä viikonpäivänä vuoro saat taa mestaria. Sitten taas palataan kuluvaan aikaan ja pohditaan keskinäistä kateutta ja ammatillista vihanpitoa.

19. Minä olen raha

Sitten seuraa taas tällainen esineellinen puheenvuoro. Puhujana ei ole ihminen vaan esine, tällä kertaa kultaraha. Minusta tämä on tämän jakson kiehtovin osa. Muistan, että 50 vuotta sitten oli jotakin samanlaista - olikohan ruotsin kielen oppikirjassa. Ihan kuin olisin itsekin jotakin tuollaista kirjoittanut: rahan, nimenomaan setelin vaelluksesta talouselämän kiertokulussa, keskuspankista maailmalle ja lopuksi taas takaisin pankin polttouuniin. Tässä kulkee kultaraha huomattavasti värikkäämpien vaiheiden kautta käyden kaikkialla, paikat suusta peräaukkoon. Hyi, että kehtaakin samaan hengen vetoon! Mutta ihan on oikea rooli rahalla. Kaikkea hallitsee. Kevennyksestä ja kovennuksestakin puhutaan, siitä kuinka kultaa korvataan halvemmalla, keveämmällä ja kovemmalla kuparilla ja siitä kuinka se paljastetaan: puraisemalla, nimenomaan puraisemalla peräkkäin aitoa ja epäaitoa. Ja kuinka siinä samassa silmänkääntötempulla talonpojalta napataan aito muka hyläten se, vaikka tyrkätäänkin aidon annetun tilalle epäaito t akaisin. Kaikenlaista konnuutta raha matkallaan kohtaa, mutta myös kiihkeää rakkautta. Neitokaiset sitä 'suutelevat kuin uniensa sulhoa'. - No tämä rahan puheenvuoro on hauska, mutta viekö se tarinaa eteenpäin? En keksi miten veisi, mutta ehkei tarvitsekaan viedä.

20. Nimeni on Kara

Sitten taas Punainen puhuu. Nyt on taas kuitenkin puhe taiteesta: potreteista, tuosta länsimaisesta hapatuksesta ja villityksestä. Muotokuva totisesti saadaan näyttämään koko länsimaisen hapatuksen huipulta. Asia käännetään meikäläisen mielestä selvästi päälaelleen. Kun meikäläisen käsityksen mukaan kuva tehdään henkilöstä, joka on tärkeä, joka on tehnyt elämässään jotakin merkittävää, niin eikö tässä panna asia päinvastoin? Ensin tehdään kuva ja sen takia, että henkilöstä on olemassa kuva, hänestä tulee myös tärkeä. Onkohan se nyt ihan ihan tosissaan näin Turkissakaan, islamin maailmassa? Syy ja seuraus heittävät häränpyllyä. Ihanko tosissaan?

Palautetta 

Lähetä palautetta!