Korpela Asko
01 Johan on omaperäistä tekstiä!

Minä olen kuollut
Nimeni on Kara
Minä olen koira
Palautetta
Lähetä palautetta!

Turussa ollaan ajan hermolla. Että keksittiin tällainen luettava! Tuntuu todella lupaavalta. Ainakin melkein yhtä absurdia kuin Joyce, mutta kuitenkin ymmärrettäviä kunnon lauseita. Faktaa ja fiktiota yhtaikaa, mutta tuskin tarkoituksella hämmentää vaan ehkä paremminkin stimuloida lukijan mielikuvitusta. Ihan kuin tilauksesta julkaistiin pari päivää sitten Hesarissa uutinen Pamukin edesottamuksista kotimaassaan. Tuntuu olevan kuumaa tavaraa. Positiivisin odotuksin tässä aloitetaan.

Minä olen kuollut

Riipaiseva alku, varsinkin näin meikäläisen kannalta, vähän niin kuin tervetulotoivotus tuonpuoleisesta, kun tässä todellakin joutuu lähes päivittäin viimeisiä hetkiä miettimään, toivottavasti ei kuitenkaan samoissa merkeissä kuin kertomuksen 'kohde', sankariksi tuntuu vaikealta nimittää. Eilenkö oli vai toissa päivänä, kun tuolista noustuani lyyhistyin lattialle ennen kokemattomalla tavalla. Jotakin tapahtui jossakin, mutta saman tien nousin ylös ja jatkoin matkaani. Missään ei tuntunut pahalta. Tänään pelotti, että jäänkö metsätielle parin kilometrin lenkillä. Niin ovat voimat huvenneet, kun en kolmeen viikkoon ole itseäni rasittanut. Kotiin pääsin kunnialla, mutta koko iltapäivä meni toipumiseen. Mitenkään ei voi tällaisessa tilanteessa välttää Pamukin tekstin kosketukselta. Kuitenkin sitä tuntee, että noin viheliäinen ei loppu omalta osalta voi olla, että kallo mäsäksi ja kaivoon. Mahtaisiko sitten hankeen tuupertuminen olla sen kummempi kohtalo?

Mitenkähän on Pamut tähän tekstiin päätynyt? Huippuammattilainen kokee kurjan kuoleman. Onhan näitä kuolemia kuvattu: Tolstoin Sodassa ja rauhassa (kuka olikaan: Nikolai?) viruu taistelukentällä henkihieverissä tajuttomuudesta herättyään kuitenkin tajuten tilansa. Hengissä lopulta selviää. Homeroksessa luettiin Pamukin tekstiin verrattavin yksityiskohdin kuoleman korjaamasta sadosta. Ei ole kadehtimista Kullervon kuolemassa Kalevalan mukaan, vaikka siinä ei lukijaa sittenkään vedetä vierelle kitumaan ja kärsimään kuten näissä muissa esimerkeissä - ja tässäkin, ainakin melkein. Ärhäkkää tekstiä ja jotenkin kuitenkin niin lempeää.

Nimeni on Kara

Toisen luvun sankari painiskelee muistojensa kanssa. Aika kultaa muistot, sanotaan. Mutta tässä käy tavallaan päinvastoin. Realistisesti kuvatut alkulähtökohdan muistot vähitellen himmenevät ja paluu lähtökohtiin vie niiltä lopunkin hohdon. Olisiko kotipaikalleen palannutkaan, jos olisi arvannut tilanteen siellä näin lohduttomaksi. Samalla kuitenkin kuvataan Istanbulia hyvinkin värikkäästi. Melkein herää halu päästä näkemään. Eipä tuolla ole tullut käydyksi. Käypä Turkin EU-neuvotteluissa kuinka tahansa, uskon että lähi vuosina matkailu Turkkiin lisääntyy roimasti. Tässä nyt ei vielä ole paljastettu, mutta muistaakseni tämän teoksen sisältö asettuu 1500-luvulle. On siinä lukijalla asettumista: vieras miljöö, vieras uskonto ja yhteiskunta, niin kaukana menneisyydessä, että siihenkään ei ole helppo asettua. Varmaan kuitenkin löytyy jotakin niin yleisinhimillistä, että puhuttelee meitäkin. Ei kai muuten Nobel-toimikunnan suosiota pystyisi tavoittelemaan.

Minä olen koira

Kolmannessa luvussa koiraksi kääntyy. Ei kiehdo minua, joka koiria silmittömästi pelkään. Ei ole sama asia kuitenkaan kuin että koiria vihaan. En tunne vihaa, vain pelkoa. Niin että matkan päästä siedän kyllä, eikä edes vastenmieliseltä tunnu lukea koirista. Tälle koirakertomukselle on hyvin pitkälle samanhenkinen rinnakkaistapaus venäläisissä klassikoissa: Koiran elämää, televisiosovituksenakin nähty Bulgakovin (eihän vain Dostojevskin?) kertomus. Tässä Pamukin tekstissä tehdään räikeä ero länsimaisen koiran ja turkkilaisen koiran välillä. Turkissa koira on villi ja vapaa, lännessä on hihnaan sidottu eikä saa edes naiskennella kenen kanssa lystää. Eipä muka ole lännen koirilla edes karvapeitettäkään, ainakaan kaikilla. En ole Turkin koirian nähnyt, mutta eikö tuo vähän liioittele ja eroja kärjistä. Kissat niille molemmille sähisevät. Ikään kuin sivumennen livauttaa Turkin koirien privileegion, veronkannon: "Ihmiset täällä Istanbulissa heittävät meille koirille lihaa maksaakseen almuveronsa". Niin ja saattavat sitten lopuksi syödä isäntänsä. Sellaisesta tässä kerrotulla roiston koiralla on toiveita, ei kuitenkaan haluaisi sitä saastaa raakana! No johan on vaatimukset koiralla!.

Palautetta

Lähetä palautetta!