Koskela Pirkko 
11 Varjojen mailla

Homeros: Odysseia

Matka maailman laidalle

Joutuisaan käy tottuneilta merenkulkijoilta ennalta määrätty matka tunnetun maailman laidalle. Jumalaisessa myötäisessä kuluu yksi ainut päivä, kun jo saavutaan ikiyön kaupungin rantaan maailmanvirran äärelle. Synkässä kaamoksessa kaivetaan kuoppa Kirken kuvailemaan paikkaan, uhrataan ennalta sovitut lepytysuhrit , ja jo nousevat luvuttomien vainajien ruumiittomat sielut "tuolta ja täältä" lampaanverta himoiten. Miekalla ne kuitenkin saa pysymään kurissa, kunnes Teiresias-tietäjä ilmaantuu. 
 
 

Surullinen ja uskomaton tarina

Viimeksi kuollut matkakumppani Elpenor on jo ennättänyt Manalaan, joskin hän tuntuu vielä olevan puolittain tajuissaan, ja anelee Odysseusta järjestämään itselleen kunniallisen hautauksen. Äitivainajakin ilmaantuu näkyville, mutta kunnon kontaktia ei oikein synny. 

Teiresiaan sielu saapuu paikalle ihmeen aineellisena: kultasauva ja kaikki! Hän saa luvan juoda uhriverta, ja yltyy drinkkinsä saatuaan hyvinkin puheliaaksi. Reittiopastusta ei tosin heru, yksityiskohtaisia ennustuksia tulevista tapahtumista sen sijaan kyllä. Näistä ratkaisevin tuntuu olevan itsekurin harjoittaminen, kun kohdataan auringonjumalan karja. Hillittömyyden seuraukset tulevat olemaan tuhoisat. Niitä Teiresias kuvailee niin antaumuksella, että luulisi hidasjärkisemmänkin ottavan opikseen. Odysseuksen kohtalo taitaa kuitenkin olla jo kohtalon lankoihin kehrätty. 

Teiresias opastaa Odysseusta myös muiden haamujen kohtelussa. Veriryyppy saa vainajat tietoiseen tilaan ja kykeneviksi totta haastelemaan, sen epääminen taas karkottaa heidät. Äiti pääsee ensiksi apajalle, ja sitten päästään jo vaihtamaan kuulumisia. Tämä varsin makaaberi kohtaus kuvaillaan jotenkin kuivan asiallisesti, mutta tunteet tulevat mukaan siinä vaiheessa, kun Odysseus kolmasti yrittää halata emoaan, ja saa syliinsä vain tyhjää. 
 
 

Julkkikset jonoon!

Aina vain hullummaksi käy meno. Seuraavaksi Manalan valtiatar päästää valloilleen kokonaisen naislauman: edesmenneitä jumalien rakastajattaria ja kuuluisien miesten puolisoita, äitejä ja tyttäriä. Jonoon on heidänkin käytävä, ja yksi kerrallaan he kertovat tarinansa Odysseukselle. Saamme siis kuulla eräänlaisen potpurrin antiikin tarustosta. Siellä vilahtelee tähtikuvioiden nimiä, tuttuja Disney-piirretyistä, matkakertomuksista ja ties mistä. Ovatko naisvainajat jotenkin säyseämpiä kuin miehet, vai ollaanko Manan majoilla muuten vain kohteliaita? 
 
 

Alkinoon saliin ja takaisin

Varsin modernilta tuntuvaan tapaan Homeros palaa yhtäkkiä tarinasta takaisin reaaliaikaan. Yks kaks Odysseus onkin Alkinoon hovissa taas, ja yrittää lopettaa kertomuksensa päästäkseen lopulta lähtemään kotimatkalleen. Isäntäväki ei kuitenkaan ota moista puhetta kuuleviin korviinsakaan, yhdeksi yöksi on vielä jäätävä ja lisää lahjoja annettava. Ja yleisö haluaa toki kuulla lisää: entä Troijan sodassa kaatuneet sankarit? Näkyikö Manalassa tuttuja? 

Odysseus suostuu jatkamaan: mainehan siitä vain kasvaa, kun täysin käsin kotiinsa saapuu. "Kertomisell' oma aikans' on, oma nukkumisella." - Naishaamujen jälkeen verikuopalle ilmaantuu Agamemnonin haamu, jonka kurjasta kotiinpaluusta Odysseus ei vielä tiedä, vaikka lukijoille siitä on jo aikaisemminkin kerrottu. Asianomistajan kuvauksessa on silti tehoja ihan toisella tavalla kuin aikaisemmissa kuulopuheissa. Ei liene ihme, että Agamemnon on naisiin ylipäätään varsin myrtynyt, ja varoittelee Odysseustakin vaimoonsa liikaa luottamasta. Hän antaa myös kokemuksen syvällä rintaäänellä neuvoja kotiutumisesta: ei kannata tulla julkisesti, vaan vaivihkaa: ihan vain varmuuden vuoksi! Vielä hän kyselee kostajapoikaansa Orestesta, mutta hänestä Odysseus ei tiedä mitään. 
 
 

Kurjuuden kuninkaat

Seuraavaksi tavataan Akhilleus. Sankaruus ei vainajan sielua lämmitä: parempi olisi olla elossa, vaikka kuinka alhaisessa asemassa! Pojastaan Akhilleuskin haluaa tietää, ja Odysseuksella onkin paljon hyviä uutisia. Neoptolemos osallistui sankarillisesti Troijan sodan loppuvaiheisiin, ja selvisi vammoitta kaiken lisäksi. Siitäpä isä riemastuu, suorastaan kepeäksi käy poistuvan askel liljaisella kedolla. 

Toinen Aiaista tuntuu kantavan vielä kuoleman jälkeenkin kaunaa Odysseukselle maallisen kunnian tähden, eikä suostu juttusille. Muita sankareita riittää kyllä: Odysseus tapaa mm. ikuisiin tuskiin rikkomustensa vuoksi tuomitut Sisyfoksen ja Tantaloksen, pääseepä hän puheisiin itsensä Herakleenkin kanssa. Sitten kuitenkin vainajia tunkee paikalle pilvin pimein, ja Odysseus säikähtää, että ties mitä hirmuja Manalan uumenista kohta nousee muinaisurhojen perään. Hän käskee miehensä laivaan, ja niin on kuolleitten mailla vierailu ohi. 

Nuo verta latkivat haamut ikiyössä tuntuvat kumman tutuilta. Juuri tuollaisista ahnaista, aineettomista olioistahan kaikki meidänkin päiviemme kummitustarinat kertovat. Kuolemanpelko luo kuvia, jotka ovat hämmästyttävän yhtenäisiä kautta vuosituhansien, vai rakentuvatko ne vain pitkän perinteen päälle? Toisaalta mukana kangastelee myös ikuinen toivo jälleennäkemisestä rakkaitten kanssa vielä vääjäämättömän kuoleman jälkeenkin. Mutta että verikuopalla, miekka kädessä! Odysseus on sankari tässä episodissa, hänen miehensä unohtuvat tarinasta jo alkuvaiheessa. Elävällä on valta kuolleitten yli, kun konstit on opittu. Tahtonsa voimalla hän pitelee tilannetta hallinnassaan, alitajuista kurissa. Alkaako paluu sivistykseen täältä? 

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pirkko Koskela ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20030324 (20030324) o o AJK homepage o Odysseia