Seurustelua lehmien kanssa
Tapaaminen Jumalan surmaajan kanssa jätti Z.:aan sisäisen kylmyyden, joka hellitti vasta, kun hän alkoi vaistota elämää lähellään. Hän yhytti miehen, joka istui lehmien keskellä ja kertoi olleensa juuri saamassa lehmiltä vastauksen siihen miten tulla onnelliseksi, kun Z. ryntäsi siihen häiritsemään.
Tämän henkilön näkemys oli, että jos ei opi märehtimään, ei edes koko maailman omistaminen auta.
Havaittuaan kuka häiritsijä oli lehmille puheleva, jota tässä kutsutaan vuorisaarnaajaksi ja rauhantekijäksi, hyppäsi pystyyn huudahtaen ”tässä on ihminen, jossa ei ole inhoa, tämä on itse Z., suuren inhon voittaja..” Z. tunsi keskustelukumppaninsa tarujen rikkaaksi mieheksi, joka luopui rikkauksistaan ja yritti turhaan lahjoittaa niitä ynseille ihmisille. Z. pääsi taas esittämään jo aikaisemmin kuulemamme väitteen, että antaminen on vaikeampaa kuin ottaminen ja vuorisaarnaaja oli samaa mieltä, hän oli sen joutunut kokemaan. Hänen mielestään taivaan valtakunta oli lehmien tykönä.
Z. kehotti tätäkin keskustelukumppania etsiytymään hänen luolalleen, juttelemaan hänen eläintensä kanssa, mutta tapaaminen päättyi siihen, että vuorisaarnaaja ja rauhantekijä joutui juoksemaan Z.:n keppiä karkuun, kun Z. ärsyyntyi vuorisaarnaajan liian imartelevista sanoista.
Liikaa väkeä
Ääni kutsui Z.:aa ja pyysi tätä odottamaan kertoen olevansa Z.:n varjo. Väenpaljous alkoi vaivata Z.:aa ”Tarvitsen uusia vuoria.” Hän alkoi juosta ja näin edellisen luvun saarnaaja, Z. ja hänen varjonsa juoksivat peräkkäin (kuin Otto Mäkilän maalauksessa, joka riippui Mika Waltarin työhuoneen seinällä.)
Z. kääntyi ja törmäsi takanajuoksijaan, joka tunnusti seuranneensa Z.:aa kauan, rikkoen kaiken, mitä oli kunnioittanut, ylittänyt kaikki rajapyykit ja kuvat, juossut yli kaikkien rikosten. Hänelle ei ollut jäänyt muuta kuin väsynyt sydän, epävakainen tahto, lepattavat siivet ja murtunut selkäranka.
Z surkutteli varjoaan ja varoitti tätä: ”Varo, ettei sinua vielä lopulta saa vangikseen jokin ahdas usko, kova, ankara harha.” Tämän varjonsakin hän opasti luolalleen luvaten, että siellä illalla tanssitaan!
Höyhenen kevyt uni
Keskipäivällä olivat seurailijat jättäneet Z.:n ja hän sai kulkea rauhassa. Hän tajusi kuinka vähän tarvitaan onneen: keskipäivän rauha. Unessa hän tiesi, että maailma oli juuri tullut valmiiksi. Kun hän heräsi höyhenen kevyestä unestaan, aurinko oli suoraan hänen päänsä päällä, josta havaitaan, ettei hän ollut nukkunut kovinkaan kauaa.
Iltapäivällä
Iltapäivälla Z. saapui takaisin luolalleen ja kuuli yhtäkkiä taas kovan hätähuudon. Se tulikin hänen luolastaan, jossa nyt kaikki hänen aamupäivällä tapaamansa keskustelukumppanit odottelivat häntä.
Z. arveli, että hänen etsimänsä korkeampi ihminen istuikin hänen luolassaan. Hän halusi kestitä vieraitaan. Ensimmäiseksi hän antoi heille turvallisuuden, toiseksi pikkusormensa ja sen myötä koko käsivartensa!. Kuninkaista toinen kiitteli Z:aa ja vakuutti, että heidän hätähuutonsa olivat jo kaikonneet, he olivat saaneet rohkeutta Z:sta ja hänen vuorellaan eivätkä ollet enää epätoivoisia.
Z vastasi kuninkaan kiitos- ja ylistyspuheeseen toteamalla, että kaikki koolla olevat saattoivat olla korkeampia ihmisä mutta eivät tarpeeksi korkeita Z.:lle. Mikä snobi!
Hän epäili, että läsnäolijoiden hartioita oli painamassa monta taakkaa, moni kääpiö kyhjöttämässä heidän loukoissaan, joukkoon oli päässyt alhaisoa. He olivat vain siltoja, portaita jonnekin toisiin korkeuksiin. Ja sinne tulisi nauravia leijonia. Hän toivoi, että hänen vieraansa puhuisivat hänen lapsistaan, jotka olivat matkalla hänen luokseen, tuo uusi laji, hänen puutarhansa, korkeimman toivon elämänpuut.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pirjopäivi 20090612 (20090612) o Ajk kotisivu o Nietzsche o WebMaster