|
Huijari
Luolansa yksinäisyydestä lähdettyään Z. osuikin jatkuvasti vastaantulijoihin, joiden kanssa hän keskusteli suoraan, toisin kuin edellisissä jaksoissa, joissa hän yleensä puhutteli seuraajiaan puhumalla heistä, meistä ja teistä.
Nyt hän kohtasi taikurin (uusimmissa suomennoksissä tätä nimitetään toisin), joka alkoi vaikeroida kuin suomalainen iskelmälaulaja ”Viel’ lämpöä, lempeä ken mulle suo?” Joiku muuttui synkemmäksi, puhutteli kiduttajaa ja jumal-teloittajaa. Jostain syystä tämä vaikerrus suututti Z.:n, joka iski vaikeroivaa sauvallaan.
Vaikertava pyysi armoa ja Z. lakkasi hakkaamasta. Oliko tämä vaikertava nyt se suuri huutaja, jota Z.. oli lähtenyt etsimään? Hän kertoi etsineensä suuruutta, mutta joutuneensa vain esittämään suuruutta, johon valheeseenkin hänen voimansa uupuivat.
Ainoa mikä hänessä oli totta, oli hänen murtumisensa. Ja tästä totuuden tajuamisesta Z. häntä kunnioitti. Vanha taikuri kertoi nyt etsineensä Zarathustraa. Pitkään mietittyään Z. ohjasi tämänkin ”fanklubiinsa” kuuluvan kohti luolaansa. Hiukan häntä jäi askarruttamaan, kuka oli vanhan taikurin opettanut etsimään suuruutta ja suurta ihmistä, mutta ehkä tämän etsinnän laatu osoitti Z.:lle, että oli kysymys hänen sukulaissielustaan.
Vanha paavi
Hollon suomennoksessa vastaantulijat ovat taikuri ja virkaheitto. Laiha mies tien vieressä oli virkaheitto, joka heti Z:n huomattuaan pyysi häneltä apua vaikka Z. yritti vältellä tätä.
Virkaheitto osoittautui vanhaksi paaviksi, joka palveli viimeiseen saakka vanhaa Jumalaa. Z. halusi tietää, miten vanha Jumala kuoli, kuoliko hän myötäkärsimiseen, mutta siihen ei tullut aivan selvää vastausta. Paavi tiesi, että Jumala oli piilossa pysyttelevä, joka sai poikansakin salahankkeilla eli aviorikoksella. Eikä vanhan paavin mukaan ihmisillä, jotka kutsuivat häntä rakkauden jumalaksi, ollut kovin korkeaa käsitystä rakkaudesta, Jumalahan rakensi suosikkiensa huviksi nuoruudessaan helvetinkin.
Z. halusi tietää, oliko vanha paavi nähnyt omin silmin Jumalan kuoleman, sillä jumalat kuolevat niin monin eri tavoin. Z totesi, että vanha Jumala oli moniselitteinen ja kuitenkin moitti ihmisiä, jotka muka ymmärsivät häntä huonosti. Olisihan Jumala voinut luoda ihmisistä ymmärtäväisempiä.
Vanha paavi innostui kuullessaan Z.:n kritiikin ja pyysi päästä Z..: vieraaksi. Siihen Z. myöntyi, antoi suunnistusohjeet luolaansa, mutta jatkoi itse matkaansa hätähuudon suuntaan.
Jumalan surmaaja
Hätähuudon esittäjää ei tahtonut löytyä, mutta Z oli muuten tyytyväinen päiväänsä, jonka aikana hän oli tavannut niin paljon häntä etsiviä tai häntä ihailevia keskustelukumppaneita.
Lopulta tien vierestä kuului kysymys:”Kuka minä olen?” Myötäkärsimys valtasi Z.:n ja hän tunsi kysyjän Jumalan murhaajaksi, rumimmaksi ihmiseksi. Hän aikoi mennä ohi, mutta rumin pyysi jäämään. Hän halusi paeta ihmisten sääliä ja arveli Z.:n voivan antaa turvaa ihmisten sääliä vastaan.
Tämäkin ihminen/olento oli hakenut Z.:aa, koska Z. oli ainoa joka opetti, että myötäkärsiminen on tungettelua. Olennon oli ollut pakko surmata Jumala, sillä Jumala näki kaiken:”Ihminen ei siedä, että sellainen todistaja elää.”
Tämänkin Z. neuvoi luolaansa ja kiitti, että rumin oli neuvonut häntä välttämään sitä tietä, jota tämä itse oli kulkenut ja jonka tämä oli painavilla jaloillaan pilannut.
Kun Z. erosi tästä keskustelukumppanista, hän jäi tuumiskelemaan olisiko rumin ollut se, jonka hätähuudon hän oli kuullut.
|