|
Ikuisesta kehästä
Toipilas-luku alkaa sairaskohtauksen kuvauksella: Z. huusi niin, että eläimetkin pelästyivät ja lopulta Z. vaipui kaatumatautikohtausra muistuttavaan tajuttomuuteen. Eläimet hänet viimein virvoittivat erilaisilla kehotuksillaan, joista minusta hupaisimmalta kuulosti kehotus astua ulos luolasta maailman odottaessa Z.:aa kuin yrttitarha. Tähän asti lukemamme perusteella uskaltaisi väittää, että maailmaa EVVK, astuisiko Z. luolastaan vai ei!
Z.:n ajattelun ytimeksi on tähän mennessä löytynyt jo ainakin ihmisviha. Tämän vihan täsmennys lienee seuraavassa:”Pieni ihminen, varsinkin runoilija - kuinka kiihkeästi hän syyttääkään elämää sanoilla!”
Viisaat eläimet kertoivat, että toipuvaa varten ovat laulut. Taitaa pitää paikkansa. Olen kärsinyt kovia särkyjä ja flunssaa, mutta heti alettuani kuunnella Nürnbergin Mestarilaulajia alkoi tuntua paremmalta.
Eläimet olivat havainneet, että Z.:n opetus oli oppi ikuisesta paluusta. Hän tunnisti sen: ”Mutta se syiden solmu, johon minä olen kutoutunut, tulee takaisin, - se luo minut uudestaan! Minä itse kuulun ikuisen paluun syihin.” Näin, koska Z.:lla oli ”lähetystehtävä”, hänen oli yhä uudestaan saarnattava yli-ihmisestä ja suuresta keskipäivästä.
Oi!
Seuraava luku muistuttaa minusta Vanhan Testamentin Korkeaa Veisua. Siinä pitkälti virkkeet alkavat ihastuneella huudahduksella Oi. Tosin säkeet eivät ole yhtä hurmioituneita kuin Korkeassa Veisussa, ehkä jopa enemmän katkeran sävyisiä:”Oi minun sieluni, minä annoin sinulla kaiken, ja kaikki minun käteni ovat sinulle antaessani tyhjentyneet: ja nyt! Nyt sinä sanot minulle hymyten ja täynnä raskasta mieltä:’Kenen meistä on kiittäminen?’ - - eikö antajan ole kiittäminen, että ottava otti?”
Keskustelu elämän kanssa
Keskustelun avaa ihastunut Oi!, ja kuvauksessa on ihastuttavia osia kuten ”tanssijan korva, se on – hänen vrpaissaan!”,mutta pain tunnelma muuttuu ja löydämme Z.:n vertaamassa elämää käärmeeseen ja noitaan.
Elämä puolestaan moitti Z.:aa uskollisuuden puutteesta. Tämän moitteen me kuolevaiset voimme kaikki ottaa tunnollemme, eihän meistä ole kukaan tänne jäänyt ikuisesti. Elämä oli myöskin havainnut, että Z.:n vakuuttelut eivät olleet aivan todenmukaisia. Z. ei näet rakastanut elämää niin paljon kuin sanoi! Tämänkin olemme havainneet, sillä Z. oli moneen koertaan vaatinut luovuutta, joka tuhoaa. siis elämää myös?
Z. intoutui vieä riimittelemään tusinan säkeitä, joiden sisältö on syvyys: uni on syvä, elo on syvä, itku on syvä, iäisyys on syvä ja ilokin kaipaa iäisyyttä.
Seitsemän sinettiä
Luku on rakkaudentunnustus iäisyydelle. Tässä jälleen kunnioitetaan ikuisuuksien kehää, sormuksien hääsormusta – palaamisen kehää. Luku on täynnään viittauksia ihmiskulttuureiden yhteisiin piirteisiin: sormus on tuttu Nibelungin lauluista, Tarusta Sormuksen herrasta, useista Tuhannen ja yhden yön tarinoista ja ympäri maapalloa tunnetuista eri kultteihin kuuluvista vihkimismenoista. Ikuisen kehän kiertäminen on erityisen korostuneesti esillä buddhalaisuudessa. Seitsemän sinettiä palautuu Johanneksen ilmestykseen, mutta mitä ne merkitsevät siellä, täytynee lukea.Ingmar Bergmanin elokuvassa Seitsemäs Sinetti kuvataan ruton vallassa olevaa seutua.
Käykö nyt niin, että kun Z. /Nietzsche pilkkaa kristinuskon tekstejä se pakottaa lukijan palaamaan alkuperäisteoksen pariin!
Aika on ongelma, sillä ihminen haluaisi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja sitä hän ei voi, hän voi vain tietää, mitä tapahtui.
Kirkko edustaa ihmisiä orjuuttavia instituutioita ja sen vuoksi ilahduttavinta mitä Z. saattoi kirkosta löytää, olivat sen rauniot.
Jumalatko yksin saavat vuoret jylisemään ja taivaat salomoimaan?
Olemisen monimuotoisuudesta kumpuaa hyvää ja pahaa. Mikä on ihmisen kyky erottaa ne . Voiko ihminen ylipäätään luoda jotakin?
Meri, kaiken alku ja loppu.
Nauru, ihmisen ainoa varustus elämän sattumanvaraisuutta vastaan.
Vapaus on ihmisen haave voida lentää linnun lailla avaruuteen..
|