|
Z. kohtaa ennustajan
Ennustaja väitti kaiken työmme turhaksi, kaivomme kuiviksi ja asuntomme hautakammioiksi. Z. kuuli tämän ja antoi ennustuksen masentaa itsensä. Masentuneena hän nukahti ja herättyään kertoi näkemänsä unen, jossa monenlaisten kaameuksien joukosta löytyi arkku täynnä naurua. Nauru kammotti ja painajaisunen aiheuttamaan huutoon Z. heräsi. Joku opetuslapsista yritti selittää Z.:n unta, mutta selituksen kuultuaan Z. vain ravisti päätään.
Ennustaja-luvussa kiintyi huomioni sanoihin ’korahteleva kuolonhiljaisuus, ystävättäristäni kehnoin.’Myöhemmin Z. mainitsee peljättävän valtiattarensa nimen, se on ’minun hiljaisin hetkeni’. Tässä hiljaisuudessa Z. jälleen koki naurun. Nauru raastoi Z.:n sisälmyksiä ja hänelle sanottiin, että hänen hedelmänsä ovat kypsiä mutta hän ei ole kypsä hedelmilleen. Jälleen Z. katsoi tarpeelliseksi jättää ystävänsä ja lähteä yöllä heidän luotaan.
Keskusteluja rampojen ja unihahmojen kanssa
Näiden kahden kauhuhiljaisuuden ja kammottavien naurujen väliin jäivät Z.:n puheet rammoista ja hyveistä. Luemme, että Z.:lla oli kyky parantaa sairaita, mutta hänen mielestään ramman saattaminen kävelemään olisi suuri vahinko, sillä saadessaan kävelytaidon hän joutuisi paheidensa viemäksi! Ihmiset, joissa on suuruutta Z. kutsuu käännetyiksi raajarikoiksi: tällä on kaikkea liian vähän ja yhtä liian paljon.
Jälleen puhutaan tahdosta: tahto vapauttaa, mutta kaikkea sitä vastaan, mikä jo oli, tahto on voimaton. Tahdon vastenmielisyys aikaa ja ollutta kohtaan on kosto. Koston henki on ollut tähän asti ihmisen parasta harkintaa. Kostosta päästään rangaistukseen, mutta rangaistuksen teema sivuutetaan ainakin tässä vaiheessa lyhyesti. Luovan tahdon tulisi oppia sanomaan: näin minä sen tahdoin. Ehkä silloin päästään rangaistuksen ja koston kehästä. Tahdosta johdutaan takaisintahtomiseen, mutta tämän perustelu jää ilmaan, niinkuin moni muukin kysymyksiä herättävä lause tässa teoksessa. Sitä vastoin palataan taas rampoihin ja kyttyräselkiin ja eräs kyttyräselkäinen huomaa kysyä, miksi Z. puhuu oppilailleen toisin kuin itselleen. Z. ei vastaa, mutta lukijan on helppo vastata: Z. yrittää tehdä vaikutuksen oppilaisiinsa mutta myös itseensä.
Alkuluvuissa pohdittiin hyveen ominaisuuksia ottamatta kantaa hyveisiin sinänsä. Tässä arvellaan, että oikea hyve on se, joka ei tiedä itsestään. Näin Z. päätyy siihen, että omahyväinen ei tiedä mitään omasta vaatimattomuudestaan. Omahyväisellä onkin siis vaatimattomuuden hyve! Z. on mestari laukomaan paradokseja!
Z. ei pidä naurua hyvänä, se on kauhistava ase, mutta ilo sitävastoin on parantavaa.
Seurattuamme Z.:n elämää tähän asti voimme todeta sen koostuvan saarnajaksoista, unijaksoista ja hiljaisuuteen vetäytymisen jaksoista. Selväksi on käynyt, että ihminen on hänen mielestään jokseenkin kelvoton, ihmistä ei kannata parantaa, odotamme siis yli-ihmistä, mutta häntäkin pelon vallassa, sillä Z.:n mielestä meidän ihmisten kyky käsittää suuruutta on niin surkea, että yli-ihmistäkin vain pelkäisimme hänen hyvyytensä vuoksi.
|