Laulu kahdelle misukisulle
Vaeltaja, joka kutsuu itseään Zarathustran varjoksi pyytää, profeettaa pysymään heidän luonaan masennuksen torjumiseksi. Hän kehuu tämän sapuskoja ja sanomia sekä jopa luolan hyvää ilmaa. Varjo sanoo sepittäneensä itämaisia tyttöjä rakastaessaan erämaalaulun, jonka hän nyt haluaa esittää, ja esittääkin ”omalaatuisella karjuntaäänellä”. Laulu on otsikoitu: ”Erämaat leviävät; voi sitä, joka hautoo erämaita!”. Laulaja kuvailee istuvansa jossakin Afrikassa, keitaalla ”yksijalkaista” palmua ihmettelemässä. Laulussa mainitaan pari ”misukisua”, Dudu ja Suleika. Säkeet päättyvät yleensä sanaan ”Aamen” tai ”Sela”. Siinäkin siemaillaan ”tätä kauneinta ilmaa”.
Korkeampien ihmisten riemunmöykkää
Laulun jälkeen luola täyttyy melulla ja naurulla. Zarathustra tosin suhtautuu lievällä inholla tähän “korkeampien ihmisten riemunmöykkään”. Kuitenkin hän päätyy siihen, että päivä oli voitto, koska painavuuden henki, vanha vihollinen, on väistymässä. Zarathustra on tyytyväinen siitä, että korkeammat ihmiset ovat toipuneet hänen sapuskojensa ja puheidensa ansiosta: inho väistyy heissä, he ottavat rennosti ja märehtivät – heistä tulee kiitollisia. Kaikesta voi näköjään olla tyytyväinen.
Aasinkiljuntaa
Äkkiä Zarathustran korvissa särähtää: luolassa on kuolemanhiljaista. Siellä ollaan hurskaita, rukoillaan polvistuneina aasia. Ja ihmisistä rumin alkaa suoltaa erikoista litaniaa palvotun ja parfymoidun aasin kunniaksi. Litania muistuttaa raamatun sanaa, mutta joka lauseen jälkeen tulee: ”Ja sillehän aasi kiljui ’jii-haa’”. Päästiinpä jälleen kirjailijan omimmalle alalle: Jumalan ja uskonnon pilkkaan. Seuraava osio onkin nimetty Aasijuhlaksi. Nyt nähdään sekin kummallisus, että Zarathustra moittii vieraitaan Jumalanpilkasta, aasinpavonnasta. Onhan tämä sentään ollut Zarathustran leipälaji koko teoksen ajan. Tällaista häränpyllyä tässä on heitettu aika ajoin. Teos on otettava parodiana, kuten esipuheessa mainitaan Nietzschen selittäneen. Sitäkö tämä nyt sitten on? Epäjohdonmukaista on jatkokin: ensin Zarathustra haukkuu kaikki vuoron perään saaden nenäkkäitä vastauksia. Ja lopulta hän kiittelee näitä tyytyväisenä: aasijuhla olikin hyvä enne!
Jopa aasin sanotaan tanssineen
Osiossa ”Juopunut laulu” ihmisistä rumin kurlaa ilmoille yllättävän toteamuksen, että Zarathustra on opettamut hänet rakastamaan maailmaa. Hän on nyt tyytyväinen, että on elänyt koko elämänsä. ”Oliko elämä tässä? Hyvä on sitten! Otetaan uusiksi!”. Näin hän sanoo kuolemalle. Porukka riemastuu tästä ja viinillä on osuutta asiassa. Jopa viinillä juotetun aasin sanotaan tanssineen. Jälleen uusi käänne: Zarathustran katse samenee ja hänen henkensä vetäytyy. Palattuaan tajuihinsa hän kehottaa joukkuetta lähtemään liikkeelle, kävelemään yöhön, sillä hetki on tullut.
Ilo tahtoo ikuisuutta
Zarathustra pitää yllä mahtipontista ja tunteenomaista juttua, josta saattaa aavistaa, että hänen loppunsa lähenee. Hänen mielialansa on karkaillut laidasta laitaan tämänkin lukujakson aikana. Minua tämä ei vakuuta, eikä säväytä. Osio päättyy lyhyeen runomuotoiseen osuuteen, jonka viimeiset säkeet ovat: ”Kipu voihkii: Lopu!. Silti kaikki ilo tahtoo ikuisuutta – tahtoo syvän syvää ikuisuutta!”.
Zarathustra jättää luolansa
Teoksen viimeiset kolmisen sivua on otsikoitu: ”Merkki”. Kulunutta yötä seuraavana aamuna Zarathustra vyöttää itsensä, astuu ulos ja puhuu sydämelleen. Korkeimmat ihmiset nukkuvat, mutta profeetan eläimet ovat hereillä. Niitä hän ilmoittaa jälleen kerran rakastavansa. Zarathustraa rakastavat linnut parveilevat hänen päälleen niin, että hän kellahtaa maahan, ”rakkauden pilvi”. Hänen kätensä osuu pehmeään leijonanharjaan ja edestäpäin kuuluu leijonan karjuntaa. ”Merkki on tulossa”, sanoo Zarathustra. Leijona kihnuttaa päätään profeetan jalkaan kuin koira. Pohdittuaan eilisiä kohtaamisia Zarathustra päätyy lopulta seuraavaan ajatukseen: ”Sääli! Sääli korkeampia ihmisiä kohtaan! Hyvä on! Sillä – on ollut aikansa! Kärsimiseni ja säälimiseni – mitä väliä niillä on! Tavoittelenko minä muka onnea? Minä tavoittelen työtäni! --- Zarathustra on tullut kypsäksi, hetkeni on koittanut.” Lopuksi todetaan vain: ”Näin puhui Zarathustra ja jätti luolansa säteilevänä ja vahvana kuin aamuaurinko.” – Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? Melkoista juonellista poukkoilua tämä viimeinenkin lukujakso on ollut. Lukija sulkee kirjan lopullisesti – helpotuksesta huokaisten. Siinäpä se oli.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20090627 (20090627) o Ajk kotisivu o Nietzsche o WebMaster