|
Ei valitusoikeutta
Zarathustra tapaa surkean olennon, joka makaa maassa ja valittaa kovaa kohtaloaan – jopa runomuodossa. Ei vaikuta korkeammalta ihmiseltä, vaikka profeetta sitä ensin epäileekin. Valitusrunosta päätellen hän valittaa kärsimyksiään, joita jumala on hänelle järjestänyt. Zarathustra katsoo tätä menoa aikansa ja alkaa sitten pahoinpidellä valittajaa. Käy ilmi, että maassa makaaja onkin yrittänyt harhauttaa profeettaa – ei hänellä mitään hätää ole. ”Minä vain pelleilin!”, hän myöntää ja sanoo esittäneensä ”hengen katumuksentekijää”, joka on kuulemma Zarathustran keksintöä. Profeetta myöntää miehessä olevan ripaus katumuksentekijää, mutta mitään aitoa hänessä ei ole – paitsi hänen suunsa, toisin sanoen inho, joka on paakkuuntunut hänen suuhunsa. Kun mies sanoo, että hän ei ole suuri, vaan hänessä on kaikki valhetta, hän saa pienen tunnustuksen ripauksen. Käy ilmi, että mies etsii aitoa ihmistä, eli Zarathustraa. – Jotenkin omituinen tämä kohtaus on, enkä näe siinä oikein mitään mieltä. Paitsi, että se on jo aikaisemmasta tuttua Zarathustran ylivertaisuuden todistelua.
Työtön paavi
Seuraava hahmo profeetan polulla ei ole enempää eikä vähempää kuin viimeinen paavi. Jumala on kuollut ja paavi on joutunut ”työttömäksi”. Keskustelussa syvennytään ”Jumala on kuollut” –teemaan aikaisempaa syvemmin. Kuolemansyy oli tukehtuminen sääliin (!). Tyypilliset epäilevän kristityn ja ateistin argumentit tulevat esille. Jumalaa ei niinkään koeta armahtavaksi isäksi kuin kostonhimoiseksi tuomariksi. Täytyy sanoa, että Nietzsche oli rohkea mies tuodessaan ateismiaan esiin varsinkin noina aikoina. Jumalanpilkkasyyte voisi olla lähellä tänäkin päivänä, jos joku ryhtyisi tällaista tekstiä suoltamaan. Varsinaiseen rienaukseen ei tässä sentään syyllistytä tyyliin Hannu Salama, joka edusti melkoista mauttomuutta Juhannustansseissaan. – Zarathustra osoittaa yllättävää kunnioitusta entistä paavia kohtaan. Toisaalta mies nöyrtyy ylistämään tätä. Joka tapauksessa Zarathustra antaa paaville luvan mennä luolalleen. Itse hän jatkaa etsintäänsä. – Tämän lukujakson juoni muistuttaa kansansatua: jotakin tavoitellaan, koko ajan tavataan kummallisia hahmoja ja jokaiselle annetaan sama ohje (mennä luolalle).
Maailman rumin murhaaja
Zarathustra päätyy seuraavaksi kuoleman valtakuntaan, jossa tapaa maailman rumimman ihmisen. Tämän syntilistaan sisältyy Jumalan murhaaminen. Lieneekö kyseessä murha, sillä kuolemansyyhän oli sääli. Zarathustra syyllistyy itsekin hetkeksi sääliin, joka on vastoin hänen omia oppejaan, mutta hän toipuu nopeasti. Säälin vahingollisuus on keskeinen teema näiden kahden kummajaisen tapaamisessa. Luovat ovat kovia, eivätkä siis tunne sääliä. Sääliä ei maailman rumin mieskään lainkaan kaipaa – päin vastoin. En lainkaan ymmärrä, tätä(kään) Nietzschen filosofian piirrettä. Sääli, myötätuntohan toisi ihmiskuntaan jotakin pehmeyttä, joka helpottaisi kaikkien elämää – niin säälittävien kuin säälivienkin. Tämä paljastuu mielestäni selvästi nykyisin, jolloin kaikenlainen muista välittäminen – sääli – on jäänyt pois muodista. Maailman rumin mieskin saa passituksen Zarathustran luolille, joihin voi kätkeytyä ihmisten katseilta ja sääliltä. Profeetan matka jatkuu.
|