Pekka Pihlanto
13 Sekalaista joukkoa

• Hunajaa suonissa
• Ruikuttava surusäkki ja kelmi kohtaavat
• Kaksi kuningasta ja aasi
• Korkeampi ihminen haussa
• Iilimatoasiantuntijan onnenpäivä
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Hunajaa suonissa

Tässä lukujaksossa on tavallista enemmän – sinänsä naivia – kehyskertomusta, eikä vain pelkkää viisastelevaa puhetta kuten yleensä. Zarathustra juttelee aluksi eläintensä kanssa. Nämä kyselevät profeetan onnesta. Merkille pantavaa on, että tämä synkkä mies vastaille ”veijarinarreilleen” hymyillen – siitäkin huolimatta, että hänen onnensa on ”jähmeän raskas”. Hän kertoo suonissaan virtaavan hunajaa, ja sitä herkkua eläimet tuovat hänelle lisää. Siitä osion otsikko ”hunajauhri”, joka profeetan mukaan oli tosin vain huulenheittoa – hän tuhlaa hunajan. Otettakoon lopuksi näyte Nietzschen kierosta filosofiasta: ”Naura, naura täällä, minun terävä, terve ilkeyteni!” Hän haluaisi kalastaa ihmiskaloja. Herää vain kysymys, minkä ihmeen takia. Vallanhimosta?

Ruikuttava surusäkki ja kelmi kohtaavat

Jo aikaisemmasta tuttu profeetta saapuu Zarathustraa tapaamaan. Hän katsoo, että Zarathustra on ollut ”täällä” jo tarpeeksi. Äkkiä kuuluu karmea huuto ja Zarathustra joutuu suorastaan paniikkiin. Profeetta on tullut houkuttelemaan Zarathustraa viimeiseen syntiin, joka on sääli. Huuto toistuu ja sen aiheuttaja on profeetan mukaan korkeampi ihminen. Profeetta väittää, että onnensaaria ei ole olemassakaan, mutta Zarathustra inttää vastaan kutsuen profeettaa ”ruikuttavaksi surusäkiksi”, ja saa takaisin itsevarmuutensa. Hän lähtee etsimään huutajaa – olisiko hän haksahtanut lopulliseen syntiinsä? Profeetta – joka kutsuu Zarathustraa kelmiksi – saa jäädä luolalle hunajaa latkinmaan. – Hullunkurinen tapaaminen tämä kaiken kaikkiaan on.

Kaksi kuningasta ja aasi

Ja tarina jatkuu. Lähdettyään luolaltaan Zarathustra kohtaa kaksi kuningasta, jotka ajavat aasia edellään. Zarathustra ihmettelee kuuluvalla äänellä, miksi hän näkee kaksi kuningasta, mutta vain yhden aasin. ”Samaa mietitään myös meilläpäin, mutta ääneen sitä ei lausuta!”, sanoo toinen kuninkaista. Zarathustran kommentista kuninkaat siirtyvät luontevasti epäkohteliaisuuden tarkasteluun. Toinen heistä osoittautuu demokraatiksi, sillä hän haluaisi että talonpojat olisivat vallassa – itsensä ja muut vallanpitäjät hän luokittelee alhaisoksi. He eivät ole valioita, mutta heidän täytyy antaa ymmärtää olevansa. Siinäpä nykyistenkin hallitsijoiden dilemma – niin pääministerien kuin monarkkienkin. Tätä demokraattikuningasta vaivaa toisen kuninkaan mukaan vanha tauti, inho.

Korkeampi ihminen haussa

Saattoi arvata, että inhokunkku on Zarathustran mieleinen mies. Niinpä hän puuttuu puheeseen. Hän on ollut jo pitkään sitä mieltä, että kuninkaita ei tarvita. Käy ilmi, että nämä kuninkaat ovat etsimässä korkeampaa ihmistä. Sepä ilahduttaa Zarathustraa. Hän riimittelee heti runon, jonka viimeinen säe on antisemitistinen. Kuninkaat lumoutuvat siitä. He ovat kuulleet aikaisemmin Zarathustran sotaisia puheita ja mieltyneet niihin. Zarathustran on pakko jatkaa matkaa huudon suuntaan, mutta hän kutsuu kuninkaat luolalleen odottamaan. Odottamisen taidon he sanovat oppineensa hovissa.

Iilimatoasiantuntijan onnenpäivä

Suolla Zarathustra astuu huomaamattaan maassa makaavan miehen päälle. Tämä suuttuu. Zarathustra kertoo heti vertauksen, jossa mies kompastuu koiraan ja nämä kiukustuvat toisiinsa aivan kuten hekin. Tästä loukkauksesta mies suuttuu vielä enemmän, mutta kuultuaan profeetan nimen leppyy heti. Hän on maannut maassa iilimatojen takian – antanut niiden purra kättään, ja nyt ” Zarathustra, suuri omantunnon iilimato” puree häntä! Ilon ja onnen päivä kuin Turhapuron appiukolla! Käy ilmi, että mies on paitsi Zarathustran oppien kannattaja, myös iilimatojen aivojen asiantuntija. Melkoista erikoistumista ”tieteessä” silloinkin. Zarathustra kutsuu miehen luolalleen ja jatkaa hätähuudon päästäjän etsintää. Luolalle alkaa siis vähitellen kerääntyä sekalainen seurue.

Palautetta 

Lähetä palautetta!