Pekka Pihlanto
09 Zarathustra liikekannalla

• Kovuuden ylistys
• Pirua kyydissä
• Kova sanomisen tarve
• Ei oikein hahmotu
• Pieniä ihmisiä
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Kovuuden ylistys

Zarathustra kulkee yli saaren vedenjakajan rantaa kohti astuakseen laivaan ja puhelee itselleen. Tätä on aina pidetty hieman höpsähtäneen merkkinä. Mies huomaa olevansa vuorikiipeilijä ja vaeltaja, joka ei pidä tasangoista. Hänen mukaansa se, joka on säästänyt itseään paljon, sairastuu lopulta liiasta itsesuojelustaan. ”Kiitetty olkoon kaikki se, mikä tekee kovaksi!” Tässä oli varmaankin natseille ja muille koviksille mieluinen elämänohje. Tietysti niin henkisessä kuin kehollisessa karaisemisessa on järkeä, mutta kovuus on mielestäni kyseenalainen tavoite.

Pirua kyydissä

Zarathustra on astunut laivaan, matkustaakseen ties minne. Hän kertoo laivamiehille arvoituksen. Hän kulki vuoristopolkua harteillaan piru, joka on puoliksi kääpiö ja puoleksi myyrä. Kääpiö hokee Zarathustran korvaan: “Sinä viisauden kivi! Sinkautit itsesi korkealle, mutta jokainen singottu kivi tulee – putoamaan!” Zarathustra puolestaan sanoo: ”Seis kääpiö, minä tai sinä! Tosin minä olen meistä kahdesta se vahvempi” jne. Silloin kääpiö hyppää hänen harteiltaan. He näkevät edessään portin, jonka päällä lukee ”Silmänräpäys”. Siinä yhtyy kaksi tietä, jotka johtavat ikuisuuteen – toinen eteenpäin, toinen taaksepäin. Tiet vaikuttavat absurdeilta painajaisilta. Lopulta koiran ulvonta saa portit ja tiet – ja pirun – häviämään. Sen sijaan koiran luota löytyy paimen, jolla on käärme suussaan. ”Pure sen pää poikki!” huutaa Zarathustra paimenelle, ja näin tämä tekee päästen käärmeestä eroon. Paimenesta tulee valaistunut, nauravainen. Tätä naurua Zarathustra kaipaa niin, että ei jaksa elää – eikä myöskään kuolla. Olipa arvoitusta kerrakseen!

Kova sanomisen tarve

Meren yli matkattuaan Zarathustra pääsee tuskastaan. Hän puhuu riemuitsevalle omalletunnolleen ”Tahdonvastaisesta autuudesta”. Hän puhuu ”lapsistaan”, mikä tarkoittanee hänen ajatuksiaan, saarnojaan. ”Pohjimmiltaan sitä rakastaa vain omaa lastaan ja työtään”. Myös onnensaaret vilahtavat miehen puheissa. Hän pyöriskelee eksistentiaalisissa ongelmissa ja odottaa onnettomuutta koko yön, mutta turhaan. Aamun tullen se olikin onni, joka tuli häntä lähemmäksi. En tule tästä hullua hurskaammaksi, mutta kova sanomisen tarve Zarathustralla eli Nietzschellä on.

Ei oikein hahmotu

Seuraava osio ”Ennen auringonnousua” on mielestäni runonomaista vuodattelua, jota on höystetty nokkelilla sanonnoilla. ”Ja omaa vihaanikin olen vihannut, koska se tahraisi sinua!”, ”Joka ei osaa siunata, sen pitää oppia kiroamaan” ja ”Kaikissa olevaisissa yksi asia on mahdotonta – järjellisyys! Ripaus järkeä kylläkin...” –Tällaisia yksityiskohtia sieltä poimii silmiinsä, mutta kokonaisuutta ei jaksa hahmottaa tai se ei hahmotu.

Pieniä ihmisiä

Zarathustra palaa mantereelle, mutta ei suuntaa heti vuorelleen ja luolalleen vaan kulkee kuin joki kierrellen ja kaarrellen ylävirtaan takaisin alkulähteelleen. Kaikki näyttää hänestä nyt pienemmältä. Hän pitää puheen ”pienentävästä hyveestä”. Ihmiset suhtautuvat Zarathustraan torjuvasti. He näyttävät pienentyneiltä, mikä on seurausta heidän onnen ja hyveen opeistaan. He noudattavat kohtuutta hyveissäänkin. Tähän tyyliin profeetta arvostelee ihmisiä. Ei ollut mies tyytyväinen ihmiskuntaan. Kun häntä sanotaan jumalattomaksi, hän myöntää sen ja utelee: ”Kuka olisi minua jumalattomampi – jotta saisin nauttia hänen opetuksistaan?” Lopuksi hän kehottaa ihmisiä tulemaan sellaisiksi, jotka osaavat tahtoa. Hänen neuvonsa on: ”Rakastakaa huoleti lähimmäisiänne niinkuin itseänne – mutta olkaa ensin sellaisia, jotka rakastavat itseään.” Ja kumotakseen vielä oppinsa hyväksyttävyyden hän lisää, että rakastakaa suurella rakkaudella ja – suurella halveksunnalla.

Palautetta 

Lähetä palautetta!