Leijona tulee lapseksi
Zarathustra puhuu kolmesta muodonmuutoksesta hengelle: hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja leijonasta lapsi. Kameli ottaa kannettavakseen taakkoja, ja siinä yhteydessä käsitellään, mikä on painavinta. Painavin taisi olla rakastaa niitä, jotka halveksivat takaisin. Leijona taas tahtoo vangita vapautensa ja olla valtiaana omassa erämaassaan. Leijona tarvitaan luomaan uusia arvoja – leijona sanoo ”minä tahdon”, ja sitä kautta niitä arvoja ilmeisesti syntyy. Lapsi on sitten viimein viattomuus ja unohdus, uusi alku, leikki jne. – Tässä kaikessa on kyllä jotakin järkeä. Kaikkia näitä ominaisuuksia tarvitaan elämässä, lapsenomaista luovuuttakin ja leikinomaisuutta (playfulness). Viimeksi mainitusta puhuttiin jossakin liiketaloustieteellisessä opuksessa, joka käsitteli päätöksentekoa. – Tämä kappale alkoi tuntua kovin tutulta ja aloin sitä lukiessani kuulla korvissani Pentti Malaskan äänen. Sitten muistin, että hän on sen lukenut ääneen jossakin tilaisuudessa, joka pidettiin Upseerikerholla Turussa.
Toivottomuuden filosofi?
Zarathustra lausuu muun muassa, että maailma näytti hänestä unennäöltä ja jonkun jumalan mielikuvituksen tuotteelta. Olen törmännyt tähän ajatukseen jossakin intialaista viisautta koskevassa kirjassa. Zarathustra lausahtelee tässäkin uskonnon vastaisia ajatuksia: ”surkea tietämätön väsymys loi jumalat ja taivaanrannanmaat.” Nimenomaan sairauden toivottomuus on hänen mukaansa luonut ”taivaanrannanmaat”, mutta ”hekin uskovat eniten ruumiiseensa, joka kuitenkin on heille sairaalloinen olio”. Tämän sijasta pitäisi kuunnella terveen ruumiin ääntä. Se puhuu maallisen maailman tarkoituksesta. – No, niin kauan kuin ihminen on terve, hän ei yleensä kaipaa ”taivaanrannanmaita”, mutta entä sitten kun ruumis sairastuu? Tällaiseen tapaukseen Zarathustran puheet eivät kyllä tarjoa mitään ratkaisua. Toivottomuuden ja nihilismin filosofi?
Ruumiin viisaus
”Ruumiissasi on enemmän järkeä kuin parhaassa viisaudessa.” – Tulevatpa mieleeni Turun kaupunginkirjaston hyllyt, joista hain teini-ikäisenä lukemista. Siellä oli monta nidettä Iiris Uurron ”Ruumiin viisautta”. Lieneekö ollut Nietzschen oppilaita? En koskaan kiinnostunut lainaamaan. – Zarathustra ripittää ruumiin halveksijoita – käsittääkseni siksi, että ”luova ruumis on luonut hengen itselleen tahtonsa kädeksi”. Heistä ei ole sillaksi yli-ihmiseen, puuskahtaa Zarathustra. – Olen sikäli samaa mieltä, että ei ruumista (kehollisuutta) sovi unohtaa, ja keskittyä esimerkiksi vain tajunnallisuuteen tai situationaalisuuteen. Ihminen on olemassaolon muotojensa vuorovaikutteinen kokonaisuus – näin puhui Lauri Ruhala.
How nice!
Zarathustra uskottelee meille, että olisi hyvä, jos ihmisillä olisi vain yksi hyve. Perusteluna on se, että hyveet ovat mustasukkaisia toisilleen ja voivat tuhoutua siihen. Käsittääkseni ihminen sentään kestäisi muutaman hyveen. Aika paljon tässä riippuu siitä, miten määritellään hyve. Jos hyve edustaa vain jotakin käyttäytymistä pienellä sektorillla ihmisen elämästä, ei yksi hyve voi millään riittää ”kunnon ihmiselle”. Oli miten oli, lainkaan lohdulliselta ei tunnu loppukaneetti: ”Ihminen on jotakin, mikä täytyy ylittää, ja siksi sinun pitää rakastaa hyveitäsi – sillä niihin sinä tuhoudut.” ”How nice!”, puuskahtaisi Onslow TV-sarjasta ”Pokka pitää”. – Paheiden summa on vakio, sanotaan. Entä hyveiden?
Kalpea Moosbrugger
”Kalpea rikollinen” tuo mieleen Musilin Moosbruggerin. Mitenkään selkeää Zarathustran sanailu ei tässä(kään) ole. Eipä siitä sen enempää. – Meitä pitäisi lukupiiriläisinä kiinnostaa, se mitä sanotaan lukemisesta ja kirjoittamisesta. Zarathustra vihaa lukevia tyhjäntoimittajia. Sanoisin, että parempi lukeva kuin lukematon tyhjäntoimittaja. Filosofilta ei muuten odottaisi vihan tunnetta. Jokaiselle ei pitäisi Zarathustran mukaan sallia lukutaitoa, sillä se ei pilaa vain kirjoittamista vaan myös ajattelemisen. Onhan näitä valistuksen vihollisia ollut muitakin. Tulee mieleen Päätalon isä, Herkko, joka halveksi poikaansa siitä, että tämä luki ”mölläreitä” ja kirjoitti ”novellia”. Se kun vieraannutti pojan oikean työn ”laijasta”.
Puusta pitkään
Viimeisessä osiossa Zarathustra tapaa nuorukaisen, joka välttelee häntä (ehkä hyvinkin viisaasti tehty?). Keskusteluun he kuitenkin joutuvat. Mies tuntuu olevan nykyisin niin tavanomaisessa oravanpyörässä: hän on tavoitellut korkeuksia ja juostessaan portaita, hän hyppää usein askelmien yli. Huipulla hän huomaa olevansa yksin – ja myös halveksivansa niitä, jotka kiipeävät. Zarathustra kiinnittää nuoren miehen huomion läheiseen puuhun. Se ehkä odottaa vain seuraavaa salamaniskua. Tämä metafora uppoaa epätoivoiseen mieheen. Zarathustra on ihmeen lohdullinen: ”älä hukkaa rakkauttasi ja toivoasi”, ja kannustaa miestä jalouteen. Jaloudessa on kuitenkin hänen mukaansa vaaransa, sillä jalo voi tulla röyhkimykseksi, pilkkaajaksi ja tuhoajaksi. Zarathustran toivomus miehelle on: ”älä hukkaa sankaria sielussasi! Pidä pyhänä korkein toivosi!”. – Ajatella, ei mitään maton alta vetäisyä lopuksi, vaan puhdasta toivoa epätoivoiselle miekkoselle.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20090316 (20090316) o Ajk kotisivu o Nietzsche o WebMaster