Tässä jaksossa käy mielestäni ilmi, miten nyrjähtänyt kasvatus uskonkappaleiden opettamisineen saa aikaan pahaa. Nykypäivänä Nietzsche olisi uskonnon uhri, joka ehdottomasti tarvitsisi apua. Perusluterilaisena, jonka teologinen maailmankuva ei varmaankaan täysin ”oikeaoppinen” ole, minun on ollut ja on vaikea ymmärtää uskonnolla lyömistä. Nietzsche lienee saanut uskon keppiä runsaasti.
Papeista, jumalasta ja luovuudesta
Minulta on jäänyt tämä Nietzsche väliin joksikin aikaa, mutta jatkan nyt sateisena lauantaiaamuna ja yritän päästä teidän muiden tahtiin. En halua jättää tätä kirjaa kesken, mutta pieni tauko teki kyllä hyvää. Lukeminen pysähtyi palmusunnuntaiaamuna. Heräsin aikaisin, mikä on jo itsestään kurjaa, koska viikonloppuisin saisi nukkua. Otin kirjan yöpöydältä ja kun pääsin lukuun Papeista, en enää jaksanut. Mietin, mitähän Nietzsche sanoisi nykypapeista. Sitten huomasin, että jos toimin nopeasti, ehdin vielä jumalanpalvelukseen. Ei siis muuta kuin tarkkailemaan pappeja.
Palveluksen hoitivat kaksi eläkeikäistä pastoria, naisia molemmat. Väkeä oli luullakseni tavanomainen määrä, suurehko kirkko vajaa puolillaan. Tunnelma oli rauhallinen, liturgi seisoi alttarin edessä lukupulpetin vierellä ja etupenkissä istui joukko entisiä kymiläisiä, jotka olivat saaneet kyydin vanhainkodista. Saarnassa pastori kertoi, miten hankala lukukappaletta temppelin tyhjentämisestä on selittää ja suorastaan kritisoi tapaa, jolla siitä on yleensä puhuttu. Hän kertoi myös saamastaan kritiikistä. Ei ”valheellista arvomaailmaa ja tekopyhää sanaa” heidän puheissaan. ”Katumuksen portaidenkin” tilalla puhetta toivosta ja kehotus auttamaan.
Toinen osa alkuun
Toinen osa alkaa sitaatilla, jossa on selvä viittaus Raamattuun. Opettajan kieltäminen kai kuuluu asiaan. Täytyyhän uskoa jollakin mitata. Zarathustrakin huoma unessa kannattajiensa olevan vaikeuksissa, jolloin hänen täytyy palata ja ”etsiä kadonneensa”.
Esipuheessa mainittiin Nietzschen halu uudistaa kieltä, mistä puhutaan hetki Lapsi ja peili –luvussa. Halua puhua ja huutaa valtaa Zarathustran. Tämän lukujakson teemoja ovat pappien lisäksi Jumala, kieli ja hyveellisyys. ”Jumala on olettamus” –lausetta toistetaan useasti. Hämärästi tulee mieleen filosofian oppitunnit, eikö kaikki ole olettamusta? Kuka se puhuikaan olevaisista ja tosiolevaisista?
”jos jumalia ei ole olemassa, kuinka kestäisin sitä, että minä en ole jumala! Siksi jumalia ei ole olemassa.” Haluaisiko Zarathustra olla jumala? Johtopäätös vetää häntä, vetäneekö puoleensa? Onnensaarilla-luvun lopussa Zarathustra sanoo, että on nähnyt yli-ihmisen kauneuden, joten hänellä ei ole enää tarvetta jumalalle. Yli-ihmistä hän kuitenkin tarvitsee?
Luovuus, josta hän myös tässä luvussa puhuu, on paitsi taiteilijan myös jumalan ominaisuus. Nietzschellä näyttää olleen valtava sanomisen tarve, mikä on minusta todellisen taiteilijan merkki. Monista olisi kiva kirjoittaa vaikka romaani, mutta toisilla ei tunnu olevan vaihtoehtoja. Heidän on pakko kirjoittaa, vaikka se on tuskallista.
Ilosta ja häpeästä sekä tämän tekstin ymmärtämisestä
Jatkuvasti tätä lukiessani huomaan, etten ymmärrä sanoja samalla tavalla kuin kirjoittaja. Löydän kuitenkin monia kohtia, joista olen samaa mieltä: ”hän [ihminen] on iloinnut liian vähän: yksin tämä, veljeni, on perisyntimme.” Ilo ja tyytyväisyys loistaa niin usein poissaolollaan. Iloinen ihminen on melko varmasti ”tekemättä pahaa ja hautomatta pahaa”.
Ilman muuta löydän myös lukuisia kohtia, joista en osaa ajatella samalla tavalla, vaikka ymmärränkin. Kun hän puhuu siitä, että auttaminen loukkaa autetun ylpeyttä, mieleeni tulevat heti leipäjonot. Voi täysin ymmärtää, että leipäjonossa seisovan mieleen jää kaiverteleva mato. ”Ja onko mikään aiheuttanut enemmän kärsimystä kuin säälivien typeryys?” Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla (vai tarkoituksilla) on joku toinenkin ajattelija sanonut. Auttamista ei kuitenkaan tule lopettaa, auttamisen tapoja kyllä pitäisi muuttaa.
Ja lopuksi tekstistä löytyy jatkuvasti kohtia, joita en vain ymmärrä. Tauon jälkeen suhtaudun tähän kirjaan hieman rennommin. Olen valmis näkemään vaivaa, mutta en aio vaivata päätäni joka kohdalla, vaikka se tarkoittaisikin, että minut voi lokeroida johonkin haisevan rahvaan - valtarahvaan, raapustajarahvaan tai nautintorahvaan – joukkoon.
Tämän jakson loppulauseen kyllä ymmärrän, vaikka olenkin kuullut ”Varokaa sylkemästä vastatuuleen!” –varoituksen hieman eri sanoilla.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Artimo Minna 20090509 (20090509) o Ajk kotisivu o Nietzsche o WebMaster