|
”Kirja kaikille eikä kenellekään” julistaa motto. Hieman vastahakoisen lukijan mieleen tuli heti, miksi siis kirjoittaa mokomaa kirjaa. Ja miksi siis lukea tätä? Asko muistaa minun ehdottaneen Nietzscheä, ja uskon niin olleenkin. Minulta on jäänyt moni klassikko lukematta, erityisesti vanhempi. Nyt taas muistin, miksi.
Minulla on vuonna 1962 painettu 3. painos, jonka on suomentanut J.A. Hollo. Kiitos Askolle, että hän oli tuonut sivulla linkin uutta käännöstä myyvään kirjakauppaan. Tilaus lähti saman tien, ja toivon, että minulla olisi jo ensi viikolla uusi käännös. Sen verran vanhahtava kieli sai taas karvat pystyyn. Tämän kirjan päätän kuitenkin lukea, enhän voi aina olla lukija, joka ei viitsi nähdä edes vähän vaivaa lukemansa eteen.
Ennen tämän lähettämistä luin Pirjopäivin ja Pekan kommentit. Pirjopäivi tunsi Hollon suomennoksen kielen omakseen. En ajatellut lukiessani kielialueita, mutta ehkäpä osa lukemisen hankaluudesta meneekin juuri erilaisen murretaustan piikkiin. Minulle ei esimerkiksi ”mennä mailleni” ollut ollenkaan tuttu sanonta. Ihmettelinkin sitä, koska jotenkin syntyi mielikuva kuolemasta.
Nietzsche on kuuluisa juuri sillä tapaa kuin jonkin yhden helposti ymmärrettävän ajatuksen tai ideologian isät ovat. Hänen yli-ihmiskäsityksestään tietävät nekin, jotka eivät muuta tiedä. Aivan kuin minä. Piti googlata Nietzsche, jotta vähäiset muistikuvat koulu- ja opiskeluluennoilta täsmentyisivät.
Piti myös googlata Zarathustra, sillä kirjahan alkaa hämmentävästi suoraan asiaan: ”Kun Zarathustra oli kolmenkymmenen vuoden ikäinen, hän jätti kotiseutunsa ja kotiseutunsa järven ja meni vuoristoon.” Suomenkielisestä Wikipediasta opin, että hän saattaa olla jopa myyttinen hahmo eikä todellinen henkilö. Zarathustralaisuus vaikutti (edelleen Wikipedian mukaan) muinaisessa Persiassa Akemenidien (648 eaa.–330 eaa.) hallitsijasuvun aikana. Kiinnostavaa olisi tietää, miksi Nietzsche valitsi henkilökseen juuri tämän Zarathustran.
Kirja siis alkaa siitä, kun Zarathustra menee mailleen. Hänen tapaamansa pyhä vanhus ei saa hän palaamaan, vaikka vanhus onkin sitä mieltä, ettei ihmisten luo kannata mennä. Heti kirjan alussa onkin sitten kuuluisa ”Jumala on kuollut”. Mieleen tuli – ilkeästi – että ehkäpä monen lukeminen on jäänyt kesken, joten vain tämä alussa oleva lause on jäänyt mieleen. Missähän vaiheessa Zarathustra puhuu naisesta ja ruoskasta?
Kaupungissa Zarathustra alkaa heti myös yli-ihmisestä puhumisen, mutta joutuu keskelle nuorallatanssiesitystä. Selväksi tulee, etteivät hänen puheensa kiinnosta. Tässä vaiheessa käy ilmi, että tämä teksti ei ole helppoa. Tulee mieleen Raamattu tai muu uskonnollinen teksti. Toistoa, vertauksia ja sanoja, kuten hyve, oikeamielisyys, synti ja sääli. Profeettaa ei ymmärretä, vaan hänen kuvauksensa viimeisten ihmisten elämästä otetaan vastaan innostuneina. Kukapa ei haluaisi työn olevan huvia ja riitojen lyhyitä.
Oletan, että tässä ensimmäisessä saarnassa olisi Zarathustran ajatusten perusta, mutta en oikein saa itseäni tyydyttävää tiivistystä. Ihmetyttää Maa, isolla alkukirjaimella, ja mailleenmeno, jota käytetään paitsi alussa, myös kohdassa, jossa Zarathustra sanoo rakastavansa ihmistä, joka tahtoo oman mailleenmenonsa. Eikä ”Minä rakastan” –alkuisten lauseiden puhe hyveistä ja jälleen mailleenmenosta oikein aukea.
Sitten tapahtuu jotain dramaattista. Nuorallatanssija putoaa nuoraltaan. Zarathustra lohduttaa kuolevaa ja jää hänen vierelleen ja lopulta hautaa hänet puunonteloon. Kuljettaessaan ruumista Zarathustralle valkeni, että hän tarvitsee mukaansa seuralaisia eikä kuolleita.
Esipuhe päättyy sanoihin ”lentäköön ylpeyteni silloin minun hulluuteni kanssa”, mikä – koko jakson tapaan – jättää minut lukijan hämmentyneeksi. Mitähän tästä nyt seuraa?
|