|
Kovin tutuilta osittain nämä kirjan vaiheet tuntuvat, vaikka en ole kirjaa aiemmin edes selaillut. Raamatun matkiminen tuntuu jossain kohdin hiukan oudolta, mutta ehkä onkin vain tarkoitus esittää samoja asioita, mutta tuoda esille omia näkökulmia ja yksityiskohtia. Kun tämä toinen osa alkaa, tuntuu että valtava paatos ja ylikriittinen asenne hyvinkin moneen asiaan, jotka valtaväestön käsityksen mukaan ovat hyvinkin oikeita ja hyviksi havaittuja, pikkuhiljaa karisee. Mukaan tulee inhimillisyyttä, ymmärrystä ja toivoa. Ikään kuin armoa- kristillistä termiä käyttääkseni – tulee esille.
Pitkän yksinolon jälkeen keskusteluun tulee mukaan jopa riemua ja onnellisuutta. Lapsi ja kuvastin luvusta en löydä lainkaan Jari Salmen mainitsemaa ironiaa tai satiiria. En kuitenkaan myöskään naura tätä lukiessani. Ihan pelottaa mitä tuleman pitää seuraavassa luvussa – luen tätä nmittäin luku kerralla ja koetan luvun jälkeen kirjoittaa heti ajatuksiani, jos niitä syntyy.
Jumala = Luovuus ?
Nietzchen palaa taas luovuuteen – edellisen lukujakso piti sisällään luvun, josta jotain luulin ymmärtäväni ja siin puhuttiin luovuudesta. Viime lukujaksossa mainitsin, että sana luovuus pitää usein sisällään luvan olla monellakin tapaa erikoinen ja luovan tie ei ole koskaan helppo. Tässä kohtaa N on varmaan samoilla linjoilla, kun hän jotenkin vertaa Jumalaa ja luovuus-käsitettä keskenään tai oikeammin ymmärsin asian niin, että Jumala on luova yli-ihminen, jonka työt eivät lopu koskaan. Aina pitää päsätä seuraavalle tasolle. Ajatus lentää tässä kohdin hyvinkin kauan Nietzschesta ja mieleen tulee nuo koulusurmaajat, joista olemme saaneet lukea lehdissä liian usein. Ainakin jomman kumman kohdalla kyse oli siitä, että ampuja luuli olevansa yli-ihminen ja väkisin tässä kohtaa kulkee kylmät väreet: Miten monessa muussa filosofisessa teoksessa tai nettiblogeissa tästä yli-ihmisestä puhutaan ja miten paljon erilaisia versioita yli-ihmisen toiminnasta ja kehityksestä mahtaa olla? En ole yhtään varma, ymmärtäisinkö tämän luvun sisällön samalla tavalla, jos lukisin sen toistamiseen. Nyt en kuitenkaan halua. Se positiivisuus, joka edellisessä luvussa oli, hävisi jonnekin ja tunnelma oli epätoivoinen: voimattomuus tunnustettiin ?
Myötäkärsivistä
Vaikka lukujaksossa on vielä useita lukuja jäljellä, joudun nyt tiivistämään kaiken
tähän lukuun. Nyt on jo sunnuntai ja kellokin aika plajon – en siis ehtinyt lukemaan
kaikkia jaksoja ajatuksella – ja ilman ajatuksella lukua tästä kirjasta ei jää mitään
mieleen.
Tähän kohtaa on pakko ottaa sitaatti. ”Siitä asti kun ihmisiä on olllut, ihminen on
iloinnut liian vähän”. Viittaus siihen, että otamme liian monien ihmisten murheet ja
vaikeudet kannettaviksi? Vai mistä on kysymys? Zarahustra katsoo, että niiden
auttaminen, jotka hän tuntee, on oikein, mutta kerjäläisten auttaminen ei. Hän kokee
itse olevansa auttaja ja osaa sanoa mikä tässä tilanteessa on oikein. On totta, että usein
kerjäläiset – nykyään ja varmaan aiemminkin – käyttävät väärin saamaansa apua ja
takana on usein rikollistakin toimintaa. Itse olen monta kertaa miettinyt asiaa ja en ole
mihinkään oikeaan ratkaisuun päässyt. Joskus ajattelen, että olisi turha antaa
kolikoita, joskus ajattelen, että se olisi jopa väärin ja joskus ajattelen, että onko se niin
kovin suuri riski antaa kolikko jos toinenkin – mitä se haittaa vaikka joku sinua
petkuttaa ja ajattelee, että olipa tuo tyhmä. Muuttaako se tosiasioita mihinkään siitä,
että tarkoitus oli hyvä ja riski tietoista. Zarahustra surkuttelee pappeja – ikään muin
myötäkärsii. Sen sijaan roskaväki ei paljoa sympatiaa saa – aivan niin kuin hän
sanoikin: vain tuttuja hän haluaa auttaa – muiden olisi selvittävä itse.
|