|
Tässä kirjassa jos jostain on todettava, että sivumäärä ei kerro koko totuutta siitä, miten paljon on lukemista. Viime viikon jaksoon en ehtinyt mukaan, kun en saanut kirjaa käsiini. Uusi painos ilmestyi kuluvan viikon alussa ja sain sen torstaina pienestä paikallisesta kirjakaupasta, Pieni Kirjapuoti. Kirja on Otavan kustantama ja se on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1961. Säkeiden suomennokset ovat Aarni Koudan suomentamasta v.1907 ilmestyneestä laitoksesta. Luen siis jopa yli sata vuotta sitten käännettyä tekstiä. Kaikin tavoin siis aika haasteellinen paluu lukupiiriin. En ole saanut luettua Musilin kirjaa loppuun, mutta teen sen vielä. Tuli nimittäin aikoinaan ostettua sekä ykkösosa että kakkososa. Siinä jotenkin asiat junnaavat ja sivuja kuluu – tässä taas jokaiseslla sivulla on montakin asiaa pohdittavaksi. Ei saa olla kiire, kun tätä kirjaa lukee. Nautinto tullee hitaasta etenemisestä.
Kolmesta muutoksesta
Mielestäni yksi tieteellisen kirjoittamisen ominaisuus” on, että kirjoittajan tavoitteena on aukikirjoittaa ja lähdeviittauksin osoittaa, että kirjoitettu teksti on todistettavasti oikein. Lukijan ei kuulu arvailla, mitä tekstissä haetaan. Tämä kirja tuntuu kyllä siltä, että arvailla pitää. Voihan sitä ajatella, että kirjoittaja antaa mahdollisuuden erilaisille tulkinnoille, mutta tässä ei ole edes sellaista alatarinaa, joka olisi helppo. En sano, etteikö tämä olisi mielenkiintoisen tuntuinen ja haasteellisen oloinen lukukokemus.
Luin lukujakson ensimmäisen kappaleen enemmän kuin kertaalleen ja minun on kyllä tunnustettava, että en ole ihan varma miksi se on kirjoitettu. Muutoksesta se on kirjoitettu, mutta onko kyseessä ihmisen, yksilön muutos vai onko kyseessä itse asiassa muutos ihan yleisesti. Päädyin siihen lopputulemaan, että ihmisen muutoksesta ja osittain kasvamisesta siinä puhutaan. Oliko tämä teille muille aivan itsestäänselvyys?
Lyhyet kappaleet vs runomitta
Runomitalla saa oikeastaan aika nopeasti tarinaa kerrottu ja se antaa lukijalle mahdollisuuden ikään kuin arvata osan tarinaa. Tämä Nietzschen kirjoitustyyli ei ole runomittaa, mutta lyhyttä kuitenkin ja jokaisen lyhyen kappaleen jälkeen tulee pysähdys. Ajatus ikään kuin aloitetaan alusta aina uuden lyhyen kappaleen jälkeen ja itselläni ajatus saattaa lähteä lentämään hyvinkin kauas kirjan tekstistä – tekstistä kuitenkin ikään kuin polun löytäen. En tähän ensimmäiseen kirjoitukseeni saanut jokaisesta kappaleesta kuitenkaan irti kirjoitettavaa. Liian paljon arvailua. Voin vain todeta, että kun Vaikea ikään kuin päästä sisään.
Kun Zarahustra puhuu kirjoittamisesta (ja lukemisesta), hän sanoo, että ”Kaikesta kirjoitetusta minä rakastan vain sitä, minkä joku on kirjoittanut verellänsä”. Tämä on varmasti kirjoittajalle omakohtaista: tuntuu, että tekstissä hyvin monessa kohtaa jo tässä vaiheessa kirjoitetaan omia kokemuksia ja omia pohdintoja, jotka ovat tuottaneet kirjoittajallensa tuskaa. Kasvamisesta, hyveestä, ruumiin ja sielun välisestä taistelusta, intohimosta ja vielä siitä, että mitä on oikeus – kaikkien asioiden ongelmallisuus heitetään esiin – vastausta ei anneta. Jos niihin sitten vastauksia kuuluukaan antaa.
|